maanantai 9. tammikuuta 2017

Jari Tervo: Matriarkka

Mestarikirjailijan kohuttu hybridieepos


Koko kuluneen syksyn kulki televisiosta tuttu Jari Tervo erilaisissa tv-ohjelmissa ja aviiseissa siunailemassa, että ihan tuossa vieressä, Suomenlahden toisella puolella, on tapahtunut kansanmurha, josta kukaan ei ole ikinä kuullutkaan!? Mutta hänpä huomasi asian ja kirjoitti siitä meille opiksi ja ojennukseksi paksun romaanin.   


No, moni meistä on toki tiennyt inkeriläisten kovan kohtalon iät ja ajat, minäkin luin asiasta jo teini-ikäisenä, mutta onhan se hyvä tämäkin rikos ihmisyyttä vastaan nostaa taas esille. On tärkeää, ettemme unohda. Mutta miten Matriarkka kasvatustehtävässään onnistuu, siitähän oli otettava selvää.

Aluksi kiitos: kirja on eriskummallinen


Ennakkokohun perusteella pelkäsin Tervon kaatavan inkeriläisten kansanmurhan meidän suomalaisten syyksi. Mehän olemme rasistinen ja autistinen kansa, kuten hän kirjassa asiallisesti muistuttaakin. Onneksi tämä pelkoni ei toteutunut.


Olen usein ylistänyt Tervon kirjoittajan kykyjä, ja ihan syystä, vaikken aina hänen jutuistaan ole tykännytkään. Samanlaisia tuntemuksia koin tämänkin teoksen parissa. Kirja on omituinen yhdistelmä maagista realismia, romanttista kirjeromaania ja tylyä nykytykitystä. Tämän päivän termein teosta voisi kuvata eräänlaiseksi hybridiksi.    


Hybridieepoksensa monet tyylilajit, tapahtumat, henkilöt ja sattumukset tekijä pitää sulavan tyylikkäästi näpeissään – ja päättää lähes joka luvun tervomaiseen koukuttavaan yllätykseen. Hän liikkuu sukkelasti niin Neuvosto-Venäjän alkutohinoissa, unenomaisilla karkotusseuduilla Siperiassa ja maailmansodan aikaisella Inkerinmaalla kuin kylmässä nyky-Suomessakin. Henkilöt ovat eläviä ja kiinnostavia, asiat vyöryvät yllättäviä polkuja.


Simpukan karrikoidut kyläläiset


Kirjan ensimmäinen osio kertoo Inkerinmaalla sijaitsevien kuvitteellisten Simpukan kylän ja Vellikoukun talon elämästä ja ihmisistä. Kyse on ”Irina Leivosen käsikirjoituksesta”, jossa hän kertoo Aamu Karitsantyttären kohtaloista syntymästä kuolemaan. Laji on ehtaa maagista realismia Aamun yliluonnollisine kykyineen ja tyyli tavoittelee inkeriläistä vanhahtavaa puheenpartta. Tiettyjä ilmauksia epäilen kyllä Tervon keksimiksi...


Lapsekkaan julmassa tarinassa simpukkalaiset ovat sympaattisen takapajuisia tolvanoita, joiden keskuudesta on vaikea kuvitella nousseen Martti Rautasen, Matti Kurikan ja Aale Tynnin kaltaisia hahmoja. Inkeriläiset ovat siis suomalaisia. Esim. kuulu Larin Paraske sen sijaan ei ole, vaan inkerikko eli alkuperäistä itämerensuomalaista heimoa. Inkerissä asui myös toinen sukukansamme vatjalaiset. Nyt heitä ei juuri enää ole.  


Kirja alkaa 1920-luvulta, jolloin Aamu syntyy papin tyttärenä ja neuvostovalta marssii Inkeriin kolhooseineen ja komentoineen, yltyy ennen 2. maailmansotaa väestön pakkosiirroksi Siperiaan, jossa simpukkalaiset löytävät itsensä Jenisein varrelta, jatkuu paluulla kotiin ja piileskelyyn kansanvihollisina ja jopa nälkäkuolemaa kokemassa piiritetyssä Leningradissa, ja huipentuu tämän päivän pakolais- ja venäläisongelmaiseen Suomeen. Etenkin kirjan loppupuolella eri osiot lomittuvat toisiinsa.     


Sotilaspastorin kansallisromanttiset kirjeet


Matriarkan toinen osio koostuu suomalaisen sotilaspastori Jalmari Havun kirjeistä morsiamelleen, tulevalle vaimolleen. Kirjeet alkavat kaunosieluisen vanhahtavina ja uskonnollisen romanttisina, mutta kuvaavat yllättävän kiinnostavasti Jalmarin touhuja saksalaisen sotilasmahdin ja inkeriläisten välissä.


Kirjeet on kirjoitettu 1943-44, ja Jalmarin eräänä tehtävänä on houkutella inkeriläisiä siirtymään Suomeen, pois sodan jaloista ja paikkaamaan työvoimapulaa. Jalmari luonnollisesti tapaa Aamu Karitsantyttärenkin. Vauhtia ja käänteitä piisaa koko ajan.  
Tervon kunniaksi on sanottava, että hän tekee Jalmarista, tämän isänmaallisesta naiiviudesta huolimatta, loppujen lopuksi aika myönteisen ja ennakkoluulottoman hahmon, jonka kyseenalaisetkin teot on helppo hyväksyä.  


Nykytodellisuuden puhdasoppinen ruumiinavaus


Teoksen kolmannessa osiossa ollaan tukevasti tämän päivän Suomessa. Päähenkilö on Supon tarkastaja Elo Havu, Jalmarin pojanpoika, jonka isä puolestaan on pilakuva vanhasta maahanmuuttokriitikosta. Yllätykset seuraavat toisiaan, mutta lopussa langat solmitaan näppärästi.  


Tässä kohtaa esiin astuu myös kirjan naurettavin hahmo: ”ihmisoikeusaktivisti” Juuso Lapua, kummasti kohudosentti B:n oloinen mies. Tervomaista huumoria lienee nimetä ylimmäinen sinivalkofasismin vastustaja suomalaisen äärinationalismin pyhän paikan mukaan.   
Saamme lukea mm. Lapuan somekirjoituksia, jotka ovat niin aidon surrealistisia, että on vaikea sanoa kuinka paljon niissä on edes keksittyä. Tässä osiossa tapaamme vihdoin elävänä myös Irina Leivosen, joka paljastuu Aamu Karitsantyttären tyttärentyttäreksi.


Vaikka kolmas osio on dekkarimaisuudessaan helppolukuisin, se herätti minussa eniten ärtymystä. Tervo runttaa maailman paikalleen oman kaikkitietävän katsantonsa mukaan. Lapua on lurjus, venäläiset nationalistisia roistoja, suomalaiset autistisia rasisteja – ja pakolaiset pyhimyksiä.   


Tervo sortuu niin huimaan vihapuheeseen, että lukijaa hirvittää. Jos kohteen vaihtaisi, niin raastupa kutsuisi. Tervolle tyypillinen pakolainen on sivistynyt ”bagdadilainen odontologi”, joka junassa matkalla Haaparantaan lukaisee Max Jacobsonin ja Matti Klingen kirjat Suomen historiasta englanniksi, ihan vaan tulevaan kotimaahansa tutustuakseen. Tyypillinen suomalainen taas on ”humalainen mahakas miesseurue”, joka heittää polttopullon vastaanottokeskukseen ja 60 ihmistä ”palaa rapeaksi”. Sitten päämisteri vähättelee asiaa uutisissa, samalla kun kuolleet ”vielä naksahtelevat ruumispusseissaan”.


Tällaisessako mielikuvitusmaailmassa Tervo seurakuntineen elää?  


Ainoa pakolaisten tekemä väkivalta, johon kirjassa viitataan, onkin Tervon riemuksi ja rasistien pettymykseksi suomalaisen tekemä. Otanmäessä nuoruuteni viettäneenä en yhtynyt riemuun. Hymyäni hyydytti sekin, kun jopa tätä alustusta tehdessäni mediassa kerrottiin Raumalla erään ”odontologin” raiskanneen 14-vuotiaan ja toisenkin yrittäneen, Oulussa parin ”odontologin” raiskanneen kaksi ”alaikäistä” ja Pirkanmaalla ”odontologin” korkanneen 10-vuotiaan pikkutytön.


Toinenkin asia minua teoksessa hämmästytti: Tervo kuvailee hyvin innokkaasti seisovia kyrpiä ja hekumoi raiskausfantasioilla, esim. nuori lesbo jutskujuristi pakotetaan anelemaan ”venäläistä kyrpää”. Naisien suhteen hän ei innostu lainkaan samalla tavalla, nuoren Aamu Karitsantyttärenkin seksikäs ulkonäkö kuitataan maininnalla, että tällä on ”isot tissit”.


Entä unohdetut inkeriläiset?


Matriarkka on koukeroisuudestaan ja asenteellisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen, ajankohtainen ja ajatuksia herättävä teos – mutta täyttääkö se tehtävänsä eli nostaa inkeriläisten kansanmurhan esiin historian hämärästä?  


Eipä oikein, vähän hähmäiseksi asia jää. Olisin odottanut edes jonkinlaista realistista kuvausta niistä 65 000 inkeriläisestä, jotka siirrettiin humanitaarisista syistä sodan jaloista Suomeen 1943. Heistä 75 % oli naisia ja lapsia. Venäläisten houkuttelemina ja osin väkisin heistä 58 000 palasi takaisin Neuvostoliittoon 1945. Yksikään heistä ei päässyt kotiin Inkeriin, vaan heidät hajotettiin ympäri suurta sosialistista isänmaata, onneksi aika moni Karjalaan ja muille lähialueille.


Sieltä heitä – tai heidän täysin venäläistyneitä jälkeläisiään – peräti 30 000 muutti 90-luvulla “Koiviston kutsusta” takaisin isiensä maahan Suomeen. Tervon mukaan näin Inkerin kansa katosi lopullisesti kartalta.  

Kirjoittaja Tapsa

60 kommenttia:

  1. Sanon alkajaisiksi, että tyhjensitpäs oivasti pajatson, ainakin minun ajatusteni osalta, Tapsa. Hyvin samansuuntaisesti koin Matriarkan, ja ehkäpä eniten juuri tuon hybridieeposnimityksen osalta.

    Teos oli sellainen keitos ja sekahedelmäsoppa, että veikkaan muutaman lukijan hukkuneen seokseen. Joku on pysynyt pinnalla sattumien avulla, ja vain sitkeimmät ovat sinnitelleet itsensä kuiville. Lähihistorian tunteminen auttaa lukijaa uimaan keitoksessa.

    Minä olin hukkua tapahtumiin, ajanjaksoihin ja kaaosmaiseen ihmisvilinään. Sekin ärsytti, että vain osa henkilöistä oli mainittu henkilöluettelossa. Kaipasin myös tiukempaa ohjausta kustannustoimittajalta sekä rakenteen että osin myös kielenkäytön osalta.

    Teos on vaikealukuinen, kertojia on useita ja erilaisia, mikä on toki samalla rikkaus, etenkin kun kokonaisuudet tahoillaan ovat kasassa. Tällainen rakenne vaatii kuitenkin lukijalta suurta tarkkaavaisuutta ja terävää muistia ja aiheuttaa tarvetta palata aiempaan tekstiin.

    Lisäksi Tervon oma sutkinkepeä ja julkisuudessa hyvin tunnettu sanailu lyö läpi kaikista osuuksista, paitsi ehkä Jalmarin kauniista kirjeistä. Lukija löytää usein itsensä miettimästä Tervon kulloisiakin virneitä sananvalintojen takana.

    Mielestäni teosta on turha pitää inkeriläisyyden historiikkina, sillä historian kulku ei piirry selkeästi eikä vahvasti, vaan karkein ja sekoittunein ääriviivoin. Henkilöhahmot eivät jää itsenäisinä persoonina lukijan mieleen saati sydämeen, koska eivät ehdi käydä siellä jatkuvan rakenteen ja tyylin ja ihmisjoukon vaihtumisen vuoksi.

    Lukija jääkin kaipaamaan syvempää ihmiskuvausta hieman pienemmällä henkilögallerialla. Vaikka joku syöttää rakastettuaan omasta vartalosta leikatuilla lihapaloilla Leningradin piirityksen aikana, uhrautuvuus ei kosketa lukijaa. Brutaalius harvoin aiheuttaa muuta kuin inhoa.

    Kaikkein hämmästyttävintä on mielestäni se, miten kapeaksi kuva päähenkilöstä lopulta jää. Pakko lisätä: niin muidenkin, erikoisesti naisten, nainen on hengetön ja sieluton teoksessa silloinkin kun häntä joukkoraiskataan ja viedään Jenisein juureen jäätymään. Teoksessa ei tunneta iloa, ei surua, ei kiihtymistä, vaikka kannibalismikaan ei ole kaukana Leningradista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri se, että henkilöt jäävät ohuiksi, saa lukijan miettimään peitetarinaa. Miksi teos kirjoitettiin, kun henkilöitä ei yritettykään puhaltaa elämään, henkiin. Kun tätä pohtii, ajatukset menevät väistämättä teoksen kolmanteen osaan, nykyiseen maahanmuutto-Suomeen.

      Tervolla on ilman muuta sanottavaa tästä aiheesta. Palaan tähän aiheeseen, jahka joku muukin ehtii lukea teoksen ja sanoa jotakin. Tai sitten sanon heti huomenna.

      Poista
    2. Kieltämättä päähenkilö Aamu jää kumman eteeriseksi ja etäiseksi hahmoksi. Mutta sivuhenkilöissä on kyllä eläviäkin, etenkin pahiksissa.

      Mutta mikä ihmeen oivallus oli antaa Aamulle yliluonnollisia telekineettisiä kykyjä: hän siirsi esineitä katseen voimalla. Mikä merkitys sillä oli teoksen kannalta?

      Muu kuin korostaa, ettei tämä ole ihan totta? Vaan satuilua.

      Poista
  2. Lueskelin joutessani muiden arvioita Matriarkasta ja aika moni oli tehnyt samanlaisia huomioita kuin minäkin. Ihan pelkästään ihastuneita kommentteja en juuri nähnyt, vaikka moni teosta kehuikin "Tervon parhaaksi". Kehuinhan minäkin, vaikken parhaaksi.

    Ajauduin myös Anita Konkan sivuille (etkös Iines ole hänen lukijansa?), jonka vanhemmat olivat inkeriläisiä - isä kirjailija Juhani Konkka oli syntynyt Aamun aikoihin Konkkalan kylässä Toksovassa Inkerinmaalla. Isoisä oli kuollut karkoituksen aikana Siperiassa, isoäiti pääsi palaamaan, ei sentään Inkeriin, vaan Leningradiin.

    Mutta ei tunnistanut Anitakaan teoksesta inkeriläisyyttä: "Mistä ihmeen aineksista hän oli keittänyt kokoon Simpukan kylän ja sen asukkaat, jotka vaikuttivat jotakuinkin sekopäisiltä lahkolaisilta tai muulla tavoin omituisilta ihmisiltä, mutta eivät normaaleilta inkerinsuomalaisilta?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vellikoukkulaisista tulee mieleen jokin fantasiaromaanin - viittaat maagiseen realismiin- maahisjoukko, joka elää maan alla maakuopadsa rääsyläisinä ja omituisina. Kenenkään kasvonpiirteitä eikä habitusta kuvata, mikä ruokkii sadunomaisuutta.

      Vain Ruskon habituksesta mainitaan paksuus, mikä tuntuu oudolta, niin kuin alla viittaat, nälänhädän aikana. Hänet nähdään Leningradissa lähes paistina, ja hän saa paeta nälkäisiä kansalaisia. Pulleat posket mainitaan myös joltain ja se, että joku himoitsi niitäkin Leningradissa. Minulla ei ole tietoa siitä, harrastettiinko piiritetyssä Leningradissa todella kannibalismia, syötiin kuolleiden sisälmyksiä ja raakoja tiikerin sydämiä.

      Mahtaako Tervo kuvata omaa pulleuttaan? En pidä sitä mahdottomana, mutta mietin, mihin tuo kannibalismi viittas.

      Poista
    2. Pahoittelen lyöntivirheitäni, joita en nyt pääse tuohon korjaamaan. Ruskon pulleus on suorastaan jännittävä seikka kirjassa. Kannibalismin kukkiessa.

      Poista
  3. Tämä Aamun veli, "lihanleikkaaja" Rusko on outo ilmestys. Minulle tuli lukiessani mieleen, että onkohan hän olevinaan Tervon alter ego: paksu ja erikoinen, mutta pohjimmiltaan jalo ja kunniallinen.

    Ikään kuin pulleaposkinen Tervo selittelisi jotain, kun Rusko vain lihoo, vaikkei söisi mitään, Leningradin piirityksen aikanakaan hän ei laihtunut lainkaan.

    Kannattaa muuten muistaa, etteivät inkeriläiset minnekään ulkomaille muuttaneet, kun 1600-luvulla Inkerinmaalle tulivat. Koko Suomenlahden ympäristöhän Kannakselta Viroon asti oli suomalaisten asuttama. Kohtalo vain veti rajan väärään paikkaan.

    Samoinhan kävi karjalaisillekin.

    VastaaPoista
  4. Minusta Tervon kerronta oli parhaimmillaan Jalmarin kirjeissä Soinnulle, ja lisäksi maagisessa Siperian-osuudessa. Niissä rytmi rauhoittui ja lukija tempautui mukaan. Tervo voisi yltää loistaviin suorituksiin, jos hän rauhoittaisi ja keskittäisi rönsyilevää ja alienin lailla lisääntyvää henkilögalleriaansa ja erilaisia ajan- ja kerronnan tasoja. Ottaisi vähemmän kiintopisteitä saadakseen henkilönsä elämään ja tuntemaan.

    VastaaPoista
  5. Tervolla on vähän sama ongelma kuin meillä lapsina raittiuskilpakirjoituksissa: juopot olivat pahoja ja väärässä, raivoraittiit hyviä ja oikeassa, piste.

    Tuli taas mieleen se Tervon kuvaama pakolaisen prototyyppi "sivistynyt bagdadilainen odontologi", kun luin juuri parin teini-ikäisen "ylöjärveläispojan" raiskanneen 15-vuotiaan tytön ja vieläpä kuvanneen tapauksen.

    (Tässä on oppinut lukemaan uutisia niin kuin on tapana maissa, joissa rajoitetaan sanavapautta. Niinpä lyön vetoa, että "ylöjärveläispojat" eivät ole kantasuomalaisia. Jos ovat, pyydän anteeksi miehekkäästi kuin Stubb.)

    VastaaPoista
  6. "Odontologi" herätti minussakin hilpeyttä, titteliä ei voi olla huomaamatta. On melko selvää, ettei Tervo valitsisi hammaslääkäriä tai tutkijaa, vaan juuri odontologin.

    Mietin niinkin, että jospa se olisi ironiaa, Tervo olisi avartunut ajatusmaailmaltaan. Voisiko hän pilkata jopa omiaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys. Luin kohdan uudelleen (s. 339-341), ja onhan siinä ironiaa ja pilkkaa, mutta se kohdistuu kyllä aika tasan tarkkaan tyypillisen suomalaismiehen silmien välliin.

      Näitä suomalaismiehiä edustavat kohtauksessa "naamarijampat", joita kuulemma pyöriskelee mamumiesten ja heitä auttavien suomalaisnaisten ympärillä sakeina uhkaavina parvina.

      Ainoat "naamarijampat", jotka minä olen omin silmin nähnyt, ovat kyllä olleet vasemmistolaisia anarkisteja, noita kansamme toivoja.

      Piirrän ristin... ei kun heitän raamatun seinään, kun näen Tervon pilkkaavan - tai edes kyseenalaistavan - omia hengenheimolaisiaan.

      Poista
    2. Minulta kerran pakolaisten kiihkeimpänä tuloaikana ja joidenkin raiskausten ollessa otsikoissa kysyi muuan henkilö, että enkö muka pelkää Odinin sotureita.

      Noh, en pelännyt enkä pelkää todellakaan. Mielestäni mainittu ryhmä, josta voidaan olla monta mieltä, ei käy satunnaisten ohikulkijoiden, saati naisten kimppuun ylipäänsä. Sen sijaan naisten ahdistelutapauksia on täällä maaseudun VOK-rauhassakin sattunut, samoin mökkiseudullani alaikäisten tyttöjen joukkoraiskaus.

      Joskus sitä tyhmyyksissään kuvittelee, että kirjailija uskaltaisi kuvata reaalimaailmaa nyky-Suomessa vapaasti.

      Minäkin vilkaisin tuon odontologi-kohdan uudelleen. Kyllä se oli tarkoituksellista hengennostatusta Tervolta.

      Poista
    3. Mielenkiintoista on se, että kirjailija on nyt sanoutunut irti Uutisvuoto-hupiohjelmasta.

      Noh, kyllä minä häntä olisin kuunnellut ja katsonut, ja sitä Raamatun seinään paiskomista. Harvoin näkee niin räväkkää populismia ja suoraa omahyväisyyttä. Virkistävää! Vaan luoja armahtakoon katsojaa Baba Lybeckistä.

      Poista
  7. En malta olla lisäämättä, että teos alkaa muhiessaan yhä enemmän vaikuttaa pamfletilta, puheenvuorolta suuressa kansalaisdebatissa. Motiivina olisi näyttää autisminkirjoisille lukutaidottomille rasistifasisteille, miten sivistymättömiä ja tyhmiä he ovat ikävine geeneineen, kun eivät ymmärrä muuttoliikkeiden tuskallisia ja historiallisia taustoja.

    Tässä on vain yksi ristiriita. Miten nuo/me sivistymättömät lukutaidottomat rasistiset autisminkirjoiset matalaotsat voisimme ikinä ymmärtää hänen teostaan?

    Ja yksi kiitos Tervolle. Kiitos, ettet kirjoittanut evakkojen historiikkia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, osuit naulan kantaan. Mietinkin hybridi-päätelmää tehdessäni, että miten kuvaisi kolmatta osiota, kun eka oli maagista realismia ja toka romanttinen kirjeromaani. No, pamflettihan se on - leimuava pamfletti.

      Toki siinä on piirteitä dekkarista ja nykyromaanistakin, mutta pamflettimainen paasaus lyö läpi joka kulmasta.

      Poista
  8. Niiden jotka eivät ole Matriarkkaa vielä lukeneet, kannattaa huomata, että rusikoimme Iineksen kanssa tässä lähinnä pientä osaa kirjasta – sanoisin jopa, että aivan tarpeetonta osaa.

    On lukijan aliarvioimista alleviivata paksulla punakynällä, että huomaatteko pölvästit, samalla tavalla kuin aikoinaan viattomia inkeriläisiä kohtelivat sivistymättömät ja julmat bolsevikit, niin samalla tavalla kohtelette te (huom. ei "me") vastaavaa vainoa pakenevia sivistyneitä ja suvaitsevaisia muslimeja. Että hävetkää, senkin rasistiset autistit!

    Ilman tätä ikävää, omahyväistä valistusta Matriarkka olisi toinen teos, omaperäisyydessään jopa kiinnostava ja aikaa kestävä. Pamflettihan on päiväperho.

    Tervo tarvitsisi pätevän ja tiukan kustannustoimittajan, joka raakaisi tekstistä typerät opetukset hiiteen yhtä kylmästi kuin Tynnin Eenokki kilpakosijansa pallit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta alkaa nyt todella tuntua, että kauhean harva on lukenut tämän kirjan läpi. Jos olisi, niin kyllä joku sanoisi tähänkin keskusteluun jotain. Voiko tosiaan olla niin, että kirja on jäänyt jopa useimmilta kesken?

      Tämä on siinä mielessä hämmästyttävää, että kirjaa on rummutettu niin kovin, että se on kai alkutalven myydyimpiä teoksia.

      Poista
    2. No, ainakin me kaksi olemme sen lukeneet. Katsotaan kuinka kauan jaksamme siitä keskustella.

      Juttelin tässä yhtenä päivänä vanhan tuttavani kanssa, Hesarin toimittaja emerita (ei se, jonka nekrologi oli tänään, tunsin hänetkin), joka kertoi lukevansa juuri Tuomiojan päiväkirjaa - mutta hyppivänsä tylsien kohtien yli.

      Olen niin pedantti luonteeltani, etten kykene moiseen suurpiirteiseen lukutapaan. Tankkaan joka sivun, joka kappaleen, joka lauseen, joka sanan - ja usein vielä kertaan lukemani. Tällainen lukutapa panee valitsemaan tarkemmin kirjansa, vaikka sinänsä olenkin aika nopsa lukija.

      Poista
  9. Inkeriläinen naapurini kertoi tänään, että inkeriläisten laajassa ryhmässä ei arvosteta Matriarkkaa eikä Tervon näkemyksiä. Niitä pidetään väärinä.

    Inkeriläistaustaisten mielestä on ellei pyhäinhäväistystä niin ainakin paheksuttavaa se, että Tervo on lainannut tunnettuja ja tuttuja inkeriläissukujen nimiä, ja saanut ne tuntumaan halvoilta. Tervo on naapurini mielestä myös keksinyt omituisia sanoja, joita inkeriläiset eivät ole käyttäneet ja tehnyt inkeriläisistä kummajaisia.

    Ystävääni kannattaa uskoa, hän on kielen ja kirjallisuuden tutkinnon suorittanut, ja puhuu sujuvasti venäjää ja luennoi inkeriläisyydestä.

    Jos haluaa oikeaa tietoutta inkeriläisistä, kannattaa lukea vaikka Helena Miettisen Menetetyt kodit, unelmat, elämät. Teos on ladattavissa ilmaiseksi Googlen kautta mm. Elisa e-kirjastoon.

    Mutta siis Tervon kirja on silkkaa fiktiota, jonka ansioita pitää toki tarkastella fiktiivisellä tasolla. Historiikki se ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama mielikuva minullekin tuli, kuten alustuksessani mainitsinkin. Tuli myös tunne, että Tervo ikään kuin imitoi vanhahtavaa puhetyyliä, jollaista hän kuvittelee inkeriläisten puhuneen. No, kirjailijalla on vapaus luoda oma maailmansa.

      Sen verran googlasin myöhemmin, että Inkerissä on todellakin vaikuttanut lahko, jossa vapaaehtoinen rintojen poisto naisilta ja miesten kuohitsemineen oli oikotie autuuteen.



      Poista
    2. Kirjailija on ilman muuta perehtynyt laajaan tutkimusaineistoon, ja kyllähän se näkyy. Uskon, että asia on kiinnostanut häntä kovasti ja hän on kyllä tempautunut aiheeseensa, onhan teos mahtava kirjoituskokoelma, ja taitavasti kirjoitettukin. Kyllä Tervo myös osaa herutella hienojakin pätkiä.

      Poista
  10. Mielenkiintoinen esimerkki Tervon taitavuudesta on Juuso Lapuan hahmo. Lukiessani kuvittelin kohudosentti Bäckmanin takuulla nostavan oikeusjutun tai ainakin äläkän siitä, että häntä halveerataan julkisesti suositussa teoksessa.

    Mutta ei, ei pihahdustakaan, ainakaan en ole huomannut.

    Syyksi epäilen sitä, että Tervo ei oikeastaan liioittele tai pilkkaa juuri yhtään Lapua-hahmoa kirjoittaessaan, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat, Bäckmaninkin mielestä. Jos me muut lukijat näemme siinä hillitöntä naurettavuutta, niin minkäs sille mahtaa.

    Samalla autenttisella tavalla Tervon olisi pitänyt käsitellä syvästi inhoamiaan maahanmuuttokriitikoitakin, liioittelematta, omina itseninään, reppanoina, häiriköinä tai ihan asiallisina kansalaisina, mitä nyt kukin sattuu olemaan.

    Nyt hän niputtaa heidät yhdeksi lynkkausjoukoksi, valkoiseksi roskaväeksi, ja keksii kauheuksia, joita he ovat muka tehneet. Tervo demonisoi heidät, kun pelkän totuuden kertominen esimerkiksi kuulusta lakana-miehestä olisi ollut paljon tehokkaampaa.

    (Mutta voi vee tuota Hesarin linjaa. Esitellessään tänään valtion budjettia, se otsikoi koko jutun räväkästi: "Maahanmuuton kulut laskevat merkittävästi". Aluksikin tämä on tyhmän kansan vedätystä ja toiseksi silkka valhe. Tässä lasketaan vain uusien tulijoiden kulut, ei maassa jo olevien kymmenien tuhansien.)

    VastaaPoista
  11. Olen lukenut Jari Tervolta yhden kirjan, en muista minkä, siinä oli niin kummallinen juoni, että en kestänyt. Luin silti kirjan loppuun. (Jonka jälkeen vähän aikaa kalskuttelin hampaitani.)

    Jari Tervo on tietysti hieno kirjailija, miksei olisi, onhan hän kirjoittanut monta kirjaa. Minun vikaani on se että en pysty niitä lukemaan.

    Kiitos sinulle Tapsa tuosta alustuksestasi (= käyttöohjeesta) ko. kirjaan. Saa hyvän käsityksen siitä mitä opus pitää sisällään, ei tarvitse sitä enää lukea. Ei kun ihan totta! Tiedän kirjallisen makusi, itselläni on melkein yhtä hyvä, uskon täysin sinun kirja-arvosteluusi. Lukematta Tervoa.

    Ps. Uuno Kailas – itsebrändätty runoilija, oli hyvä. Kosketti. Aikoinaan luin (= pikkupoikana) Kailaani tarkkaan. Oli antoisaa huomata että joku oli lukenut sen vielä tarkempaan; oppi uutta. Kivinta on uuden oppiminen silloin kun äkkiä tajuaa tietävänsä asioista enemmän. (Koska mun päässäni kyllä on tilaa uudelle. On se sen verran autio, sisältä.)

    Kirjoita lisää näitä kirjojen "sisällysluetteloita", Tapsa!

    nimimerkki: "yksi lesenrotta meistä monista"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten kai kerronkin, tutustuin Kailaan runoihin jo ennen kuin opin lukemaan: isäni, jykeväkourainen, kyömynenäinen, iso ja väkevä levyseppä, luki meille lapsilleen mielellään runoja, hän oli nuorena niitä kirjoitellutkin. Hänen suosikkinsa oli Kailas, toisena Einari Vuorela.

      Vieläkin muistan, miten vavisten kuuntelin, kun "Se tapahtui Boston-lahdella, olen kuulla saanut niin..." Tai eläydyin säälien "Olen kulkukoira, nimeni on Hukka, kuolintautiani sairastelen rukka..."

      Poista
    2. Minulle isä soitti viulua kun olin pieni ja kiukuttelin. Ehkä siksi rakastan klassista musiikkia yhä vielä.

      Poista
  12. Täällä A-oikeuksin varustetussa Einesbaarissa on muutenkin toinen toistaan hienompia kirjoituksia kirjallisuudesta, ja luetusta. Kirjoittajat panevat parastaan! kyllä, kyllä, kyllä. (Tai kuten Molly Bloom J. Joycen kirjassa sanoi: "... oh yes, yes, yes...")

    VastaaPoista
  13. Aikoinaan, kun oli staattisessa rahapulassa, kirjoitin eri lehtiin erilaisia kirjallisuusarvioita. Niistä sai vähän "hynaa". Ja lehdiltä sai - totta kai, eihänhän kirjoja muuten voinut arvioida - ilmaiseksi kirjoja. Ja kun ne sitten myi antikvariaattiin, sai taas lisää "hynaa".

    Olen ollut vastuuton ihminen: Je l'avoue.

    Haluaisin kirjoittaa kirjallisuusesseen Rothista, Bellowista, Sandemosesta, Grassista, Salamasta, Saarikoskesta, Weilista, Böllistä, Hašekista (Riku teki jo siitä), Brinkistä, Celinestä, Bukowskista... voi helvetti kun näitä on niin paljon! Ja nämä Havelit ja Krossit ja kaikki venäläiset, etenkin Erofejev... ja jumankauta kun niitä tulee koko ajan lisää... Docktorow, Camus, Sartre, Brecht, Cervantes, Marquez... Twain, Steinbeck, Topelius... ei tästä tule kuulkaasyhtään mitään!

    (ahtautuu kenkiinsä, lätkäisee lakin päähänsä, huitaisee kaulahuivin kaulalleen, pukeutuu takkiinsa, pujottaa villasormikkaat käteensä, puhisee vähän aikaa vihaisena eteisessä, ja lähtee sit ulos kävelemään. kohti Lidliä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Topelius... todellakin, milloinkohan hän nousee taas ansaitsemaansa arvoon?

      Mutta jostakin virolaisesta voisit kirjoittaa, Mikis, niin saisin itsekin pään auki siihen suuntaan!

      Poista
    2. No, kirjoitanpa - mutta vain luonnosmaisesti - Rein Raudista. Luin äskettäin (luen nykyisin aniharvoin fiktioita) hänen romaaninsa "Rekostruktio". Mutta mitäs minä tästä mitään kirjoittamaan. Sitä paitsi olen suurenmoisen laiska (haukottelee leukansa pois sijoiltaan) että tässä teille:

      http://www.tuglas.fi/rekonstruktio

      Mutta en kovin paljon koukuttunut tuohon kirjaan. Minusta se ei ollut yhtä hyvä, kuin maineensa. - Tässä tekijä:

      https://fi.wikipedia.org/wiki/Rein_Raud


      Hänen kirjaansa "Täydellisen lauseen kuolema". (Täiusliku lause surm, 2015), lätkähdin täysin, ja koko sydämin, kuin vain ihminen voi. Se on kirjoitettu niin korvia hiveltävin nätein lausein, täydellisin, eikä ne sanat suomennoksenakaan falskaa. (viro ja suomi, jos ette satu tietämään, ovat sukulaiskieliä) Kirja kertoo myös ajasta, jonka itse tunnen: vähän ennen ja vähän jälkeen Viron valtiollisen itsenäisyyden. päähenkilöinä kirjassa on monta nuorta, jotka elävät - niinhän minäkin, elin. Ja jokaisen on tehtvä Camus -mainen (eksistentiaalinen) henkilökohtainen ratkaisu. Koska on pakko; ei elämää voi muulla lailla elää, tietenkään.

      Ps. Oikeasti tunnen virolaisista parhaiten - tai ainoastaan, se on sama asia - Jaan Krossin. Hän, usean kerran nobel-ehdokas, on kirjoittanut merkittäviä kirjoja. Olen lukenut häneltä kaiken, osan myös eestiksi, en tiedä mitä uutta hänestä voisin sanoa? Mitä ei ole jo sanottu... No, Salokannel on erittäin, erittäin hyvä suomentaja. Ja ei Krossia pysty ymmärtämään, ellei tunne tiettyä historiaa tarkkaan, se on ehdoton edelletys. - Kroos itse oli lakimies, mutta tutki koko ajan maailmaa historian kautta, myös elämäänsä.

      Ps. En minä näistä. Mutta venäläisestä Erofejista voisin joskus kirjoittaa jutskun. Sekin kun on yksi täysin väärinymmärretty nero. (siis en minä ole. Mutta Venitska on.)

      ( - jatkuu -)

      Poista
    3. Aulis Koivistoinen on kirjoittanut blogissaan ko. henkilöstä näin:

      Moskova-Petuski
      ELÄMÄN TARKOITUS VIHDOINKIN RATKAISTU

      Monet maailman kirjallisuuden historian suurteokset kertovat yhden päivän tapahtumista. Moskova-Petuski-runoelma pistää vielä paremmaksi. Tämä turhaan unohdettu neuvostokirjallisuuden helmi kertoo pahoin alkoholisoituneen, mutta ei täysin yksinäisen eikä täysin onnettoman Venitska Erofejevin parin tunnin matkasta paikallisjunassa Moskovasta Petuski-nimiseen lähiöön tapaamaan naistaan. Matkalla hän käy viinahuuruisia keskusteluja maailman katsomuksellisista kysymyksistä kanssamatkustajien ja varsinkin enkeleiden kanssa. Tämä ei ole suomalaiselle lukijalle täysin uutta ja outoa, mutta meillä kylmien asemien yksinäiset miehet yleensä seurustelevat vain pikku-ukkojen kanssa.

      Tärkeää Moskovan paikallisjunassa käytävässä polemiikissa on, että sitä lukiessaan satunnaiselle lukijalle intuitiivisesti paljastuu elämän tarkoitus, jota monet ovat turhaan yrittäneet ratkaista. Tai ainakin meidän suomalais-slaavilaisten kansojen elämän tarkoitus, joka kiteytyy ajatukseen, että koska tänne on kerran satuttu syntymään, täytyy sitten koettaa elellä ainakin jonkin aikaa. Germaanisilla ihmisen aikaansaannoksia korostavilla kansoilla lienee toisenlainen näkemys asiasta, mutta he eivät kykenekään ymmärtämään elämän irrationaalista puolta kuten esimerkiksi suomalaiset ja veljeskansamme venäläiset tekevät.

      Se erikoisuus tässä neuvostokirjallisuuden pikkujättiläisessä, on että se pakottaa poikkeuksellisesti myös mieslukijansa kirjaamaan ylös reseptejä. Ei tosin ruokareseptejä, vaan erilaisten korvikeainesekoitusten valmistusohjeita, joita toveri Erofejevin viinaakaipaava keskushermosto herkeämättä tuottaa

      Niinpä esimerkiksi “Kaanaan balsamia” valmistetaan seuraavasti:
      denaturoitua spriitä: 100 gr
      pehmeänmakuista olutta: 200 gr
      puhdistettua pulituuria: 100 gr

      Ihmisellehän suodaan vain yksi elämä, ja se on elettävä erehtymättä resepteissä, toteaa Venedikt Erofejev ja jatkaa, että niinpä onkin edessänne väriltään todella mustanharmaa neste, kohtuullisen väkevä ja vakaan aromin omaava. Kirjoittajan mukaan se ei ole edes aromi vaan hymni; hymni demokraattiselle nuorisolle.

      Jos Kaanaan balsamin nauttiminen on urheilukielellä vielä lähinnä verryttelyä, niin “Lutkan sisälmyksen” nauttimista suositellaan vain alan harjaantuneimmille ammattilaisille.

      Sen kemiallinen koostumus on seuraavanlainen:

      Ziguli-olutta: 100 gr
      “Sadko - rikas kesti”-sampoota: 30 gr
      hilseenhoitotervaa: 70 gr
      jalkahikirohtoa: 30 gr
      syöpäläismyrkkyä: 20 gr

      Edellä kerrottujen sekoitteiden ainesosia kannattanee tiedustella hyvinvarustetuista rautakaupoista ja kemikaliosta. Hankintojen suhteen epäröivien kannattaa muistaa, että kirjan päähenkilö vaikuttaa olevan suhteellisen onnellinen juopotellessaan ja myös tulevaa juopottelua suunnitellessaan. Samanlaisen tunnetilan toivoisi myös mahdollisemman monen itähämäläisenkin sekakäyttäjän saavuttavan.

      Venedikt Erofejev: Moskova-Petuski
      suom. Esa Adrian
      Gummerus 1990: 166 s.

      PS. Tämän kirjan teki TV:n kirjallisuusohjelmassa tunnetuksi nykyajan nuorison kovaäänistä ns. rocken roll-musiikkia esittävän Y.U.P.-yhtyeen keskeinen vaikuttajahahmo nimeltään Martikainen. Hän myös tiesi kertoa, että tämä teos jäi kirjailijan ainoaksi hänen varhaisen poismenonsa johdosta. Epäillään, ettei kirjailija Erofejev ollut täysin perillä resepteistään eikä drinkkiensä terveydellisistä haitoista ja vaaroista.

      ( - loppuu - )

      Poista
    4. Suomalaiset taitavat olla sittenkin synkempiä kuin venäläiset, sillä onhan meilläkin juopottelukuvauksia vaikka millä mitalla - alkaen Kivestä ja Kiannosta ja päätyen nuoruutemme sankareihin Salamaan, Saarikoskeen, Ojaharjuun ja Kejoseen - mutta ellei kuvaus ole puskafarssia, niin sitten se on tylyä ja ankeaa.

      On vaikea kuvitella vaikkapa Salamaa keksimään "Lutkan sisälmystä" tai vastaavia runollissielukkaita rappion kuvauksia.

      Tuollainen kirjallisuus meiltä puuttuu. Vai puuttuuko?

      Poista
    5. Onhan meillä tämä Vuorinen ja "Juoppohullun päiväkirja", on kai muitakin - en nyt oikein muista. Mutta eiväthän ne samalla tavalla yllä "kaunkirjallisuuteen", enempi ovat vain juoppojen pälpätystä. Vaan jos teille tulee jollekulle mieleen että ihastelen jotain juoppokuvauksia, se ei pidä paikkaansa. Hauskaahan juoppojen sanankäyttö joskus on, toisinaan taas ei, eikä se vielä mitään kirjallisuutta tee, semmoinen. Oikea alkoholistikuvaus on aina traaginen; eräs parhaista on Malcolm Lowry: "Tulivuoren juurella". (Juhani Jaskari on sen suomentanutkin aivan kiehtovalle suomenkielelle.) Luin kirjan tuoreeltaan. Olin juuri tullut meriltä, kokenut kaikenlaista, hinguin oppia espanjankieltä... mutta en minä mitään kieliä opi. Kirjasta varastin silti mottoni: "Salud y pesetas. Y tiempo para gastarlas." (Terveyttä ja rahaa. Ja aikaa niitä tuhlata.) Tämän mukaan olen suurimman osan aikaa elänytkin. Mutta nyt alkaa aika ja terveys ronklata.

      Poista
  14. Kun sanotaan, joka on totta, että Mika Waltari on suuri historiallisia romaaneja (siis muun muassa niitä) kirjoittanut kirjailija, se on todella totta. Mutta mun tekis mieli lisätä siihen että Jaan Kross on vielä paremp... no ei niin voi sanoa! ei niin saa sanoa, ei kirjallisuus ole mitään korkeushyppyä!

    Ps. Olen - muistan - suositellut teille joskus ihan vääriän eestinkielisiä romaaneja/tietoteoksia. Pyydän sitä nöyrimmästi anteeksi. Eihän puuhunkaan voi kiipeä, jos alkaa latvuksesta. Mutta jos joku teistä - sanotaan nyt esimerkiksi ihan sattumalta vaan että Tapsa - haluaa kaunokirjallisuuden kautta tutustua Viron tämän - anteeksi jälle, eilisen vuosisadan historiaan, niin en voi muuta kuin suositella hänelle (plus siis tosiaan teille myös muille satunnaisille ohikulkijoille):

    Enn Soorsaar: "Viron nurinkurinen vuosisata."

    (Enpähän googlaa mitä siitä Googlessa sanotaan. Minulla on tämä kirja hyllyssäni. Olen jopa lukenut sen. Matriarkkaan siis en.)

    VastaaPoista
  15. En ole lukenut Tervon kirjoja. Olen siis jäävi puhumaan niistä. Mutta luin suurella mielenkiinnolla tämän keskustelun, joka on kuin osaavien kirjoittajien "riemukavalkaadi"!
    Sanat ja asiat paikallaan. Ja mikä parasta, kun luki nämä mielipiteet, jotka mainiosti sulautuvat toisiinsa, ja jossa mikiksellä on oma persoonallinen osuutensa kirjakeskustelua laajentavana tekijänä, tuli tunne, että nyt on tavallaan itsekin perehtynyt tähän käsiteltävänä olevaan teokseen. Se riittääkin mainiosti tässä kirjoja täynnä olevassa maailmassa, jossa nopeinkaan lukija ei voi perehtyä kuin murto-osaan kaikesta siitä, mitä on tarjolla kirjamarkkinoilla.
    Kiitos keskustelijoille selkeistä näkemyksistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä Liisun kommentista sainkin täydellisen briljantin idean tai oikeastaan kaksi:

      1) keskustellaan seuraavaksi kirjasta, jota kukaan ei ole lukenut!

      2) sen jälkeen keskustellaan kirjasta, jota kukaan ei ole edes kirjoittanut!!

      Poista
    2. Loistava idea! Kannatan, juuri näin. Varsinkin tuo jälkimmäinen vaihtoehto on suorastaan sytyttävä?

      Ykkönen kiehtoo etenkin, jos on teeskennellään, että on luettu.

      Mikä olisi kirja, jota kukaan ei ole lukenut. Jokin rajaus voisi helpottaa valintaa, eli ehdotetaan a) kotimaista kirjallisuutta ja b) ulkomaista kirjallisuutta ja lopuksi valitaan jompi kumpi.

      Poista
    3. Tulipas äikänopelle ex officio välimerkkivirheitä, joita en nyt pääse tuohon korjaamaan.

      Jos muuten nykynuoret lukisivat kirjoja, tämä tehtävä olisi mainio äidinkielen tunnille. Tiedän, että tulisi hauskaa ja loistavia analyyseja.

      Poista
    4. Tuosta kakkosesta minulla olisi oikeastaan jo ehdotus, joka tuli mieleeni vasta sen jälkeen kun olin kommenttini julkaissut.

      Minusta tuli kirjastojen vakioasiakas heti, kun opin lukemaan. Joskus 10-vuotiaana jossakin tilanteessa - en muista mitä kirjaa silloin luin - minulle tuli vahva tunne siitä, että kirjoitan vielä joskus Suuren Kirjan, jossa kerron millaista elämä oikeasti on!

      Se tunne oli niin vahva, että olen muistanut sen koko ikäni ja muistan edelleen. Se kirja tosin on yhä kirjoittamatta.

      Poista
    5. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa kirjoittamaan kirjaa. Siis minäkin luulen, että kirjoitan vielä romaanin, ehdottomasti romaanin, johon punoutuu elämänkohtaloita. Oikeastaan voisin aloittaa minä päivänä tahansa.

      Minustakin tuli kirjaston vakioasiakas jo ennen koulua. Olin niin ahkera kirjastossa kävijä, että kirjastonhoitaja pestasi minut, pienen tytön, kirjastoon muovittamaan kirjankansia ja leimaamaan niitä.

      Poista
    6. Leimaamaan kirjoja siis, ei kirjan kansia.

      Leima tuli aina jokaisen kirjan nimiölehdelle, ja sivuille 99, 199, 299, 399 jne.

      Poista
    7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    8. Heh, heh, minä nöösinä pöllin yhden kirjan, tai oikeastaan se jäi palauttamatta, koska muutimme toiselle paikkakunnalle. Siihen maailmanaikaan perintätoimet eivät olleet nykyistä heinrichhimmler-luokkaa. Teipillä irroitin leimat jokaiselta ysiysisivulta. Jos Nurmijärven Perttulan kirjastolla, jos sellainen vielä on, on nyt vaateita koskien Nuorten Toivekirjastossa ilmestynyttä Erich Kästnerin teosta "Pojat salapoliiseina", niin olen valmis neuvottelemaan asiasta.

      Poista
    9. Erich Kästnerin olin ihan unohtanut! Pojat salapoliiseina on luettu lapsena ja meillä oli (on vieläkin?) hänen kirjansa Kolme miestä lumessa. Lisen ja Lotten salaisuus on myös täyttä tavaraa. Samoin Töpö ja Anton - Tarkistin teosten nimet Wikistä, mutta siis tuttuja ovat kuin olisin eilen ne kuullut.

      Poista
    10. Kästneriä en muista lukeneeni, vaikka kirjan kannet näyttävätkin tutuilta, etenkin se koulukiusaamiskuva kirjassa Lentävä luokka. Kiusaaja näyttää kuitenkin sankarilta, joten lumipesun saaja lienee roistonalku...

      Poista
    11. Minä keräilin ennen Nuorten Toivekirjastoa, vaikka moneen vuoteen en enää ole ostanut ainuttakaan. Koska kirjoja minulla on liikaa, eikä minulla ole riittävää lukaalia niiden niiden säilyttämiseen. Yli puolet NTK:n alkuperäiselle ulkoasulla ilmestyneestä kahdestasadasta minulla on ja on siellä yhä luettaviakin. Tom Sawyer ja etenkin Huckleberry Finn ovat yksiä maailmankirjallisuuden parhaista. Suorastaan suutuin, kun kuulin hepsankeikkojen niitäkin sensuroineen joidenkin käsittämättömien traumojensa vuoksi.

      Long lives Huckleberry Finn!

      Poista
    12. Minulla on aivan kamala määrä kirjoja, joita en vielä ole ehtinyt lukea. Osa niistä on broidiltani perimiä. Pitäsisikö aloittaa Egon Fridellin neliosaisesta Uuden ajan kulttuurihistoriasta, Melvillen Moby Dickistä vai Kirsi Kunnaksen elämäkerrasta. Erittäin hyvä on ollut junalukemistokseni ottamani Maria Lindellin elämäkerta. Maria tunnettiin paremmin nimellä Minna Craucher. Kirja saa minut pohtimaan tuolloisen yhteiskunnan mahdollisuuksia ja vaikka mitä.

      Tämän paineen vuoksi en ehdi kaikkia jaritervoja ja hyppelispyppelispuuhunnousi-kirjoja lukemaan.

      J. Fenimore Cooperin inkkarikirjatkin pitäisi pystyä uudelleen lukemaan, nekin NTK:ssa ilmestyivät. Katsoin Wikipediasta, Cooper kuoli jo 1851, mutta tekstinsä elävät.

      Poista
    13. Kiinnostavia kirjoja sinulla on. Etenkin vanhat tietokirjat ovat suosikkejani. Nytkin lueskelen Mantere-Sarvan Suomen historiaa vuodelta 1944. Sota on kesken, mutta ihmeekseni siinä ei mainita sanallakaan Hitleriä, tätä takavuosien saksalaista valtiomiestä.

      Nuorten toivekirjaston kannet saavat sydämen aina sykähtämään.

      Poista
    14. Mantere-Sarvaa meillä oppikoulussa luettiin. Itselläni on SKS:stä tilattu uuspainos 1800-luvun maantieteen kirjasta Geografia. Sitä juuri silmäilen.

      Poista
    15. Minulla on kolmiosainen K.O.Lindeqvistin 1903-1906 ilmestynyt historiasarja. Sen osat VANHA- JA KESKIAIKA, UUSI AIKA ja SUOMEN HISTORIA sain yhden runoilijan faijalta. Suomen Historia kertoo mm. että "Musiikki on nykyajan kenties suosituin taide" ja "kotimaisia synnyltäänkin ovat myöhemmät tunnetuimmat säveltäjät: M. Wegelius (k.1906), R.Cajanus sekä J. Sibelius, joista varsinkin viimeksimainitun sävellykset omintakeisuutensa vuoksi ovat herättäneet huomiota."

      Poista
    16. Lindeqvistiä vilkaisin Wikipediasta ja sen erittäin omituinen teosluettelo kertoi mm. jonkun kirjan 13. painoksesta vuodelta -58. Filosofian tohtori ja Professori Lindeqvistin vanhemmat olivat näemmä nahkuri Emanuel Lindeqvist ja Amanda Natalia Cajander.

      Poista
    17. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  16. Uusia tuuli kirjallisuusarvosteluihin, jep! Arvostellaan ensin 1) kirja joka on kirjoitettu mutta kukaan ei ole suostunut sitä julkaisemaan, ja seuraavaksi 2) kirja jota ei ole kirjoitettu mutta jonka WSOY on kustantanut. (Minäkin saisin vapaasti pölistä silloin omiani... mutta niinhän minä teen jo nyt, höh?)

    Czeslaw Milosz (toivottavasti ette ole lukeneet häntä!) on puolalainen Nobel-palkittu älykkö. Hän kertoo tositarinan ”eräästä puolalaisesta runoilijasta”... Tarina on pitkä, lyhentelen siitä pari episodia:

    ”Emme tiedä mistä Delta (siksi Milosz tuota runoilijaa kutsuu) hankki vieraiden kielten taitonsa. Olisi vaikea kuvitella häntä istumassa sanakirjojen ja kieliopin ääressä. Silti hän siteerasi usein latinalaisia, englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia runoilijoita. Jonkin aikaa hän opiskeli yliopistossa missä tuli kuuluisaksi kirjoittamalla työn keksimästään 1600-luvun englantilaisesta runoilijasta. Työ käsitti laajan elämänkerrallisen osan ja yksityiskohtaisen analyysin tämän kirjailijan teosten syntyvaiheista. Silmänkääntäjä ja ilveilijä – sitä Delta tahtoi olla silloin niin kuin aina, ja hän nautti suuresti kun pedantti professori joutui pulaan osuessaan silmäkkäin noin ilmiselvän oppineisuuden kanssa.”

    Delta tosiaan itse kirjoitti ne 1600-luvun runot ElisabetI:n ajan englannilla, ja käänsi ne sitten puolaksi. Ei ihme että anglosaksiseen kirjallisuuteen perehtynyt professori tunsi tyrmistystä ja epätoivoa, kun ei ollut ennen kuullutkaan moisesta äärimmäisen loisteliaasta runoilijasta! (tapahtui 1930-luvulla)

    ”Toisinaan Delta päätyi alkoholistiparantolaan. Hoitotulokset eivät yleensä olleet kehuttavia. Deltan voitoista taistelussa lääkäreitä vastaan kerrottiin juttuja. Eräässäkin parantolassa hänen voittonsa oli kuulemma ollut niin täydellinen, että lääkärit ja potilaat – kumpaisetkin yhtä humalassa – järjestivät polkupyöräkilpailuja sairaalan käytävillä.”

    Deltan loppu on yhtä traaginen kuin Rosvo-Roopen. Ei, ei häntä hirtetty. (”Kuka nyt runoilijan tappaisi”, sanoi Lorcakin.) Mutta traaginen siinä mielessä että monien eri vaiheiden jälkeen hänestä kuihtuu oikeaoppinen Puolan Kommunistipuolueen hovirunoilija. ”Ja sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiin”... himmennys... The End.

    VastaaPoista
  17. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  18. Tervoon minä väsähdin Laylaa lukiessani. Aiemmin mies oli loistava humoristi, sitten mieleensä tulivat kunnianhimoisuus ja isot eurokasat. Dekkarinomaiset Juonikuviot eivät minua juuri kiinnosta,- usein, esimerkiksi Tervon tapauksessa, ne ovat liian monimutkaisia, että niitä juuri viitsi ajatella tai seurata.

    Tervo kirjoittaa haaveenaan päästä elokuvaan, niihin yrittämisensä on Kihniön Hollywoodia. Kukaties joku Lehto tuollaisestakin rainan pykää.

    Kustannustoimittajat eivät Tervon kirjoittamiseen puutu, koska se tuottaa tuollaisenaan ihanasti rahaa, ihanasti rahaa, ihanasti rahaa.

    Olenko siis lukenut Matriarkan? - En ole, enkä lue! - Jos kidutetaan, niin pätkän suostun yrittämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Matriarkassa on kyllä pyrkyä ja yritystä oikeaksi romaaniksi, jossa käsitellään rinnan menneisyyden ja nykypäivän tapahtumia asioiden kirkastamiseksi, ja joka on kirjoitettu selvästikin kunnianhimoiseen sanataideteokseen pyrkien.

      Teknisiä ja taiteellisia pisteitä annan molempia 8. Samalla ihmettelen edelleen, ettei teosta valittu Finlandia-ehdokkaaksi, vaikka se on poliittisesti oikeaoppinen. (Täytyypä katsoa keitä raadissa olikaan.)

      Miinuksena, jos niin haluaa asian nähdä, on se Iineksen mainitsema seikka, että olipa romaanissa äänessä kuka tahansa, niin tekstin äkkiämuljautusten takaa paistaa Tervon itseensä tyytyväisenä myhäilevä pyöreä naama.

      Poista
    2. Tässä: "Kuuden romaanin ehdokaslistan valitsee lautakunta, johon kuuluvat toimittaja Juha Roiha, tavaratalon johtaja Päivi Kuntze ja suomentaja Kaijamari Sivill."

      Millähän ansioilla ja kriteereillä raati oli valittu? Ja kuka valitsi? Kysyn koska en tiedä, en arvostellakseni.

      Poista
    3. Ohhoh, mikä kapea raati, en olisi uskonut unissanikaan! Siis eihän missään mihinkään urheilukisaankaan valita urheilijaa kolmen hengen harrastelijaporukalla.

      Toimittaja Juha Roihaa näkee Ylen puoliviihteellisessä Puoli seitsemän -ohjelmassa toimittamassa lukijoiden Finlandia-esiraatia. Mies on kaikin puolin sympaattinen ja kiinnostavakin, mutta silti. Toimittaja, liikealan edustaja ja suomentaja. Nyt esimerkiksi Kuntze tunnusti, ettei ole lukenut kaikkia esiraatiin tulleita kirjoja, ainakaan kokonaan. Laajempi raati voisi jakaa kirjat tasaisesti.

      Poista
    4. Matriarkka oli kyllä huima yritys, eikä se penkin alle mennyt.

      Kustannustoimittajan huomattavasti rankemmalla ohjauksella teoksesta olisi voinut tulla vaikka se vuoden kirja. Tiivistystä, keskitystä, persoonan häivyttämistä sutkauksia karsimalla ja kieltä normalisoimalla. Kun sataa, niin sataa.

      Poista
    5. Pakko lisätä vielä yksi parannusehdotus Tervolle: henkilökuvaus, älä laajenna vaan syvennä.

      Nyt on viimeksi kirjoitettu kahdesta naisesta, Laylasta ja Matriarkasta, Aamu Karitsantyttärestä, joiden kummankaan nahkoihin ei ole päästy sisälle, tai ei ole vaivauduttu menemään, kun hahmo on sekoitettu valtavaan dervissilaumana pyörivään ihmiskaruselliin.

      Muuten - nimitys Matriarkka jää minusta kirjassa vaille katetta. Matriarkasta tulee mieleen muhkea ja voimakas, mehevä mamma, jollainen Aamu ei suinkaan ollut millään tasolla.

      Poista
    6. Samaa mieltä Matriarkka-nimestä. Aamu oli lapsena kiinnostavan vahvatahtoinen, mutta jo Jeniseillä unenomaisesti kohtalon heittelemä heitukainen, varsinaista aikuisikää hän ei kirjassa oikein eläkään ja lopussa hän on jo höperö venäläinen baabuska.

      Ei millään tasolla Niskavuoren vanhaan emäntään verrattava (jonka perisuomalaisen hahmon muuten loi virolainen nainen).

      Mikähän olisi ollut kirjalle osuvampi nimi... Simpukka?

      Poista