sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

Vieraantumisen korkea veisu

Lupasin lukea Karl Ove Knausgårdin kohutun elämäkertasarjan ykkösosan ja ottaa selvää kahdesta asiasta: 1) miten tämä tunnustuskirja suhtautuu Kalle Päätalon laajaan Iijoki-sarjaan sekä 2) onko kirjan halpahintaisella jipponimellä mitään yhteyttä Hitlerin samannimiseen opukseen? Tässä vastukset lyhyesti: 1) ei mitenkään, 2) ei ole.

Samat vastaukset hieman perustellen

Olin ymmärtänyt arvosteluista, mainoksista ja kehuista, että Knausgård kertoisi kirjassaan yksityiskohtaisen tarkasti oman elämänsä kulun lapsesta tähän päivään. Olin näköjään ymmärtänyt väärin, mutta puolustuksekseni esitän, että moni on näin todella esittänyt ja nimenomaan viitannut mm. Iijoki-sarjaan. 

Siinä missä Päätalo 26-osaisessa tiiliskivisarjassaan todella kertoo koko elämänsä kulun tarkasti ja ainutlaatuisen elävästi ihmisten puheita myöten, niin Knausgård hypähtelee tilanteesta toiseen korkealentoisesti jaaritellen, itsensä ja elämänsä surkeutta valittaen.

Mistä me edes tiedämme, että Knausgård kertoo kirjassaan vain tosia tapahtumia? Mediasta. Kirjasta sitä ei huomaa mitenkään. Mutta media kertoo, että niin asia on, ja oikeilla nimillä mainitut henkilöt ovat kuulemma nostaneet oikeusjuttujakin. Toisaalta se ei todista yhtään mitään, sillä on niitä nostettu meillä kaunokirjoistakin (vrt. esim. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu).  

Kirjan tapahtumien tosiksi korostaminen on siinäkin mielessä hieman outoa, että ne tapahtumat ovat aika yhdentekeviä tai ainakin tavallisia: lapsen tarve läheisyyteen, teinin tarve rakkauteen, aikuisen tarve hyväksyntään. Lisäksi tapahtumilla on kirjassa vain rekvisiitan rooli – tilan ja ajan vie raskasmielinen taiteen, elämän ja ihmissuhteiden pohdinta              

Siinä missä Päätalo rakensi elämästään jykevän monikerrostalon perustuksista vesikattoon, täsmällisin vasaran- ja kirveeniskuin, ihmisten ja elämän ilojen ja surujen kuvauksin, siinä Knausgård vaeltelee menneisyydessä ja keräilee ja makustelee ilon ja surun tuntemuksia, vihan ja rakkauden ilmentymiä, vilkuilee varjokuvia ihmisistä ja itsestään, vaisuin sanoin ja toistuvin nyyhkein.
   
Vaikea edes kuvitella kahta niin erilaista kirjaa kuin Knausgårdin mielentilan tuulimyllyjä huitova Taisteluni ja Päätalon väkevästi vyöryvä Iijoki.  

Hitlerin Taisteluihin ei Knausgårdin kirja liity mitenkään. Hitlerin kirjassa (jonka olen lukenut) tähtäin on tulevissa konkreettisissa taisteluissa, Knausgårdin menneissä tunnemaailman kipuiluissa.

Mistä tässä on kysymys?

Ihmettelen vilpittömästi kirjan saavuttamaa valtavaa menestystä. Eihän se huono ole, siitä ei ole kysymys, mutta mikä siinä on niin huikeaa, että Aamulehtikin yltyy julistamaan ”suurinta mitä pohjoismaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin” ja ennustamaan miten ”omaelämäkerrallinen romaanisarja tulee muuttamaan kirjallisuutta”.

Ikään kuin vastaavaa ”kokemukseen porautuvaa ajattelua” ei olisi ennen esiintynyt? Eikö koko moderni kirjallisuus ole juuri sitä samaa? En ole kirjallisuustieteen kirjanoppinut, ainoastaan kyltymätön fiktion ja faktan himolukija lapsesta saakka, joten voihan olla, että Knausgård tekee sen jollakin ratkaisevasti erilaisella, mutta kaltaiselleni maallikolle avautumattomalla tavalla, kuin vaikkapa Salama tai Proust tai Kihlman – tai hävytön Henry Miller?

Miller onkin oivallinen vertauskohde Knausgårdin Taisteluille, sillä samalla tavalla hän kertoilee tositapahtumiin perustuvia juttuja, muistelee surkeaa lapsuuttaan, tyhmän ankaraa isäänsä, onnettomia naissuhteitaan, epämääräisiä työkokeilujaan, polttavaa haluaan kirjoittamiseen, kaipuutaan vapauteen, ja kaikki tämä yltäkylläisellä taiteellisella ja moraalisella filosofioinnilla ja hersyvällä naurulla ryyditettynä. 

Knausgård toki kertoo teoksessaan syyn siihen, miksi kirjoittaa niin kuin kirjoittaa eli todelliseen elämään perustuen. Aluksi hän valittaa sitä, että tunnemme ja ymmärrämme maailman liian hyvin, ”kaikki on selitetty, kaikki on käsitetty, kaikki on ihmisen ymmärrettävissä”. Modernin tieteen jäljiltä maailma on ”täysin vailla mysteereitä”.

(Tässä hän muuten on totaalisen väärässä, mikä paljastaa sen, ettei hän näköjään ole oikeasti perehtynyt esimerkiksi kosmologiaan ja maailmankaikkeuden syntyyn, sillä siellä Mysteerin Nyrkki täräyttää vasten kuonoa niin rajusti, ettei sen sanoman tajuttuaan enää ikinä voi katsoa maailmaa entisin puisevin silmin. Puhun kokemuksesta ja voin palata asiaan kommenteissa, jos aihetta on.)

No, maailman loppuun asti selitetyksi muka oivallettuaan Knausgård toteaa, että ”Tästä syntyi kaipuu jota aina tunsin ja joka oli joinakin päivinä niin suuri ettei sitä voinut hallita”. ”Kirjoitinkin osittain lievittääkseni sitä, halusin avata maailman kirjoittamalla itselleni samalla kun kuitenkin epäonnistuin sen vuoksi.” (En tiedä ovatko nämä epämääräiset lauseet tekijän vai suomentajan jäljiltä, mutta kyllä niistä asia selviää.)

Nyt tulee se pointti: ”Tunne ettei tulevaisuutta ole olemassa, että se on vain yhtä ja samaa, merkitsee että jokainen utopia on merkityksetön. Kirjallisuus on aina ollut sukua utopialle, joten kun utopia menettää merkityksensä, kirjallisuudelle käy samoin.”

Knausgård toteaa yrittäneensä muiden tavoin taistella fiktiota vastaan fiktiolla. Se johtaa umpikujaan. Siksi hän, näin päättelen, hylkää häilyväisen fiktion aseenaan ja tarttuu tukevaan faktaan, jonka voimalla hän yrittää murskata merkityksettömyyden kehän.

Tästä löysin syyn sille, että hän käyttää materiaalinaan tositapahtumia ja oikeita henkilöitä oikein nimin. Tässä on muuten ehkä ainoa yhteys ja toisaalta ero Päätaloon: molemmat hylkäsivät mielikuvituksen romaanisarjoissaan, mutta siinä missä Knausgårdille se on vain väline, on se Päätalolle päämäärä.

(Oikaisenpa sivumennen erään väärinkäsityksen, jonka mm. Riku esitti vähän aikaa sitten, eli että Päätalolla ei muka olisi mielikuvitusta, vaan hän vain latoo asioita ja tapahtumia peräkanaa. Voiko väärempää todistusta kirjailijasta antaakaan! Jo Päätalon alku-uran Koillismaa-sarja, alteregonaan Kauko Sammalsuo, todistaa toista: sehän on vaihtoehtoisen historian kuvaus, elävä ja mielikuvituksellinen kertomus siitä, mitä olisi ehkä tapahtunut, jos hän olisikin jäänyt Taivalkoskelle! Ja voiko esimerkiksi Olkivaaran Nestorin tai Vikke Nilon kaltaisia hahmoja luoda ihminen, jolla ei ole mielikuvistusta!)

Valittajan tie on raskas

Äskeisillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla keskusteltiin mm. ulkopuolisuudesta ja  vieraudesta. Näin Rosa Likson: ”Ulkopuolisuuden tunne on taiteen tekemisen lähtökohta, ilman sitä ei tule taiteilijaksi.” Lause kuvaa suoraan Knausgårdin kirjoittamista ja hänen teemojaan! Koko kirjan hän pohtii, kärsii ja märehtii omaa vierauttaan, välillä outoutensa ja ulkopuolisuutensa nyyhkien tunnistaen, välillä sen syitä muista ja muualta ahdistuneena hakien.

Tulee mieleen se vanha aforismini vuosien takaa: ”Jos tietäisin miksi kirjoitan, en kirjoittaisi.” Juuri Knausgårdin tapaista terapeuttista kirjoittamista hain silloin takaa. Hänhän selvästi purkaa kirjoittamalla sisäsyntyisiä traumojaan, usein mielestäni täysin turhanpäiväisiä.  

Etenkin kirjan alkupuolella minulle tuli monta kertaa mieleen, että mitä saatanaa sinä jätkä valitat! Hän elää tavallista keskiluokkaista elämää, hän ei ole millään tavalla epänormaali, vaan jo teinipoikana 190-senttinen komistus, josta tytöt selvästikin tykkäsivät. Hän väittää, ettei osannut lähestyä tyttöjä, mutta silti hänellä on jo 14-vuotiaana tyttöystävä, jonka kanssa sekstailee illat pitkät. (Varsinaista seksiä kirjassa ei ihme kyllä ole.) Hän on urheilullinen, pelaa jalkapalloa ja pääsee jo 16-vuotiaana miesten harjoituksiin. Juniorien turnausmatkalla Tanskassa hän kittaa olutta känniin asti ja pääsee tanskalaistyttöä saatille.  Helvetti, olen ihan oikeasti kateellinen hänelle – ja äijä vaan valittaa.  

Kirjan keskeinen hahmo on isä, jota Knausgård jostakin syystä pelkää ja vihaa. Syy ei selviä ainakaan tässä kirjassa, sillä isä ei osoittaudu miksikään pikkuhitleriksi, normaaliksi tiukaksi isäksi korkeintaan. Isä ei edes juopottele, se vaihe tulee vasta lopussa, jolloin he eivät enää ole tekemisissä. Knausgårdille ei kumma kyllä tule mieleen, että jospa isäkin on samanlainen ”tumma maammon marja” kuin hän itsekin ja siksi kipuilee?  

Muutenkin monta kertaa, kun Knausgård kertoo itseään säälien jonkin asian, niin jo seuraavalla sivulla hän epähuomiossa kumoaa koko jutun. Esimerkiksi lukion jälkeinen aika Bergenissä, jossa hän suurta ulkopuolisuutta tuntien ripustautuu isoveljeensä Yngveen ja tämän kavereihin, ja valittaa miten Yngve osaa lähestyä tyttöjä helposti ja hän ei ollenkaan, vaan tytöt torjuvat hänet outona hyypiönä, niin jo seuraavalla sivulla hän kertoo ohimennen, että hänellä oli Bergenin aikana tyttöystävä, jonka kanssa seurusteli neljä vuotta! Näköjään koko ajan siihen asti kun tapasi tulevansa ensimmäisen vaimonsa Tonjen.  

Knausgårdin Bergenin ajan ulkopuolisuudesta ja vetäytymisestä ei todista myöskään se, että hän soittaa bändissä, ja on peräti opiskelijalehden toimittaja, joka tekee kiitettyjä haastatteluja kuuluisista norjalaisista runoilijoista! Siis opiskelija, urheilija, muusikko, toimittaja, kirjailija ja suosittu seuramies, joka liikkuu ihailtuna piireissä – ja valittaa surkeuttaan?     

Kirjan lopussa soittaessaan Tonjelle, ollessaan isäänsä hautaamassa, hän tekee mielestäni oikean diagnoosin itsestään. Sillä Tonje on ”...aistillisin ihminen, jonka olin tavannut. Sitten hän oli ottanut miehen, joka piti aterioita, viihtymistä ja läheisyyttä välttämättömänä pahana.”

Mielestäni Knausgård ei kuvaakaan elämää niin kuin se tapahtuu, vaan hän kuvaa miten neuroottinen, ahdistunut, tunteellinen ja lahjakas itseään etsivä ihminen elämänsä kokee. Ihan ansiokkaasti kuvaakin, ei siinä mitään.

En haluaisi moittia suomennosta, koska tiedän kääntäjien surkeat palkkiot. Tässäkin teoksessa käännös on kyllä sujuva ja moitteeton, ammattilaisen työtä, mutta etenkin dialogeissa on säilynyt kääntämisen aiheuttama lievä teennäisyys, ”eikö olekin?” 

Tätä arvosteluani, jota voi pitää ansaitsemattoman ankarana, pitää verrata siihen jumalattomaan hehkutukseen, jota Knausgård on sarjastaan saanut. Kirja ei ole tietenkään huono, mutta onko se niin mestarillinen kuin väitetään? Ennen lukemista kerroinkin haluavani vastauksen kysymykseen, onko Taisteluni 1 oikeasti uniikki ja merkityksellinen teos?

Ei se minusta sellainen ole. Se on kelpo kirja, mielenkiintoinenkin, muttei sisällöllisesti eikä tyylillisesti mitenkään omaperäisen mullistava. En edelleenkään voi ymmärtää sen saavuttamaa valtavaa ylistystä. Elämä on tylsää, kauheaa ja kamalaa, mutta on se sanottu ennenkin.  

PS. Toivon ettei tämä arvosteluni hiljennä niitä monia, jotka ovat päässeet minua paremmin kirjaan sisälle ja oivaltaneet sen suuruuden. On siinä jotain oltava, kun se kerran on vaikuttanut niin moneen.

Kirjoittaja Tapsa

133 kommenttia:

  1. Minustakin Knausgård kuvaa juuri ahdistuneen ihmisen kokemusta.

    Hän ei itse koskaan väittänyt, että kaikki olisi totta, vaan sanoi mm. eräässä haastattelussa, että kirjoitti itsensä käymään isänsä kuolinvuoteella kahdesti, vaikka tosiasiassa kävi kerran. Yhteen kertaan ei mahtunut kaikki, mitä hän halusi tähän tilanteeseen liittää. Näinhän elämäkertafiktio toimii.
    Minäkin olen lukenut sellaisia kirjoituksia, joissa ihmetellään miehen muistia ja päivitellään, että varmaan keksii kuitenkin vain omiaan. Hassua!

    Knausgårdin kirjat ovat ainakin auttaneet ymmärtämään, mitä autofiktio on.

    Hänen kirjasarjansa erikoisuus on varmaan sen laajuus, kuusi paksua teosta, viimeinen osa on yli 1200 sivua. Ainakin kahdessa on pitkiä esseitä.
    Sinulla on vielä kova homma, jos yrität ottaa selvää hehkutuksesn syistä lukemalla koko sarjan.

    Olen lukenut hieman harppoen viisi osaa enkä tiedä, viitsinkö lukea tuota viimeistä. Sitä varten pitäisi ostaa lukulaite, koska en jaksa pidellä käsissäni tuollaista tiiliskiveä.

    Hehkutuksesta vielä, se on päivän tyyli! Minä olen Knasua enemmän ihmetellyt joidenkin tyhjänpäiväisten yliampuvien, harkitun myyvästi laadittujen dekkareiden rummutusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmettelinkin suuresti sitä lopun kohtausta, jossa Knasu haluaa käydä katsomassa uudelleen isäänsä kalmistossa. En löytänyt selitystä, miksi hän halusi niin tehdä, eikä sen funktio kyllä avaudu nytkään, kun kuulen tapahtuman keksityksi.

      Mutta tuo "autofiktio" - tarkoittaako se, että kirjailijan on esiinnyttävä kirjassa omalla nimellään, muuten se ei ole autofiktiota? Eli esim. Hannu Salaman teokset eivät ole autofiktiota, koska niissä esiintyy Harri Salminen, jonka helposti tunnistaa Salamaksi?

      Sanoit lukeneesi viisi osaa "harppoen"... Minä en pysty siihen. Olen niin pedantti, että joko luen kokonaan tai jätän lukematta. Aikaisemmin en kyennyt edes jättämään kesken, vaikka kirja olisi sen ansainnut... Tiukkaa se tekee nykyäänkin.

      En ole vielä päättänyt, luenko muita osia.

      Poista
    2. En tiedä, onko asiasta jotain virallista sääntöä, mutta mietin miksei se olisi myös autofiktiota, jos kirjailija esiintyy kirjassa selvästi tunnistettavana mutta eri nimellä?

      Toinen juttu on sitten se, että kun kyseessä on autofiktio, missä määrin kirjailija ja kirjan minä ovat sama, vaikka henkilöllisyys vaikuttaisikin samalta nimeä myöten?

      Autofiktio on joka tapauksessa aika jännä laji (?) - tekstin tietää olevan joiltain osin fiktiota, mutta silti sitä lukiessa olettaa, että se on, ainakin pääpiirteissään, totuudenmukaista kuvausta. Fiktion osuuden tiedosti Knausgårdissa mielestäni selvimmin niissä kohdissa, joissa oli yksityiskohtaisia kuvailuja arkisista havainnoista - ellei miehellä sitten ole valokuvamuisti ja muistaa todella vuosientakaiset tilanteet jokaista lokinrääkäisyä ja kärpäsenlentoa myöten-

      Toisaalta tuo romaanimainen kerronta sai myös unohtamaan sen, että kirjan henkilöt ovat oikeasti olemassa: kirjaa luki kuin mitä tahansa fiktiivistä romaania.

      Poista
  2. Tämä esittely tekee kunniaa kirjan pituudelle! Ja olisiko tämä ollut ensimmäinen lukemani kirjoitus, jossa kyseenalaistetaan teoksen ylistävä vastaanotto?

    Luin äsken liudan ykkösosan ja muidenkin osien arviointeja. Niistä ensin hieman.

    Kiinnitin huomiota siihen, että "Knasu", kuten kirjailijaa nimitettiin, on ihastuttanut varsinkin naisia. Vai onko kyseessä optinen harha, kirjablogeja kun kirjoittavat enimmäkseen naiset?

    Moni on tuskaillut ja ollut epävarma lukemisestaan, mutta yleisesti on ihastuttu kirjailijan rehellisyyteen ja ilmeisesti herkkyyteen. Itsekin tunsin empatiaa, kun huomasin kirjailijan kyynelehtivän jopa siivotessaan paskaista taloa - anteeksi ilmaus, mutta talo oli todella saastainen, ja esimerkiksi isoäidin mainittiin useaan otteeseen kusevan alleen.

    En osaa sanoa sitä, onko kirjailija minusta erityisen rehellinen. Voi hyvinkin olla, ja toisaalla hän sanookin jossakin haluavansa rikkoa oliko se nyt fiktion ja luoda uudenlaista kirjallisuutta, elämää. Kirjallisuus on elämää. Ja oikeastaan kirjailija vain siirtää erityisherkän elämää suoraan paperille sanoiksi.

    Knausgård tekee kirjassa isänmurhan, joka tuo mieleen antiikin tragediat. Isä joka on opettaja, onkin yllättäen ja yhtäkkiä vainaa, syvälle vajonnut alkoholisti ja asuu lattialle kuseskelevan isoäidin sikamaisen siivottomassa talossa. Taloa pestään sitten monin pesuainein lähes kynsiharjan kanssa lattiasta kattoon koko kirjan loppuosa. Puhdistautumista?

    En pidä kirjaa kovin järkyttävänä. Ihmisillä nyt varmaan on kuseskelevia vanhuksia suvussaan ja juoppoja isiä. Ehkä osa kirjan kohusta Norjassa selittyy kirjan intiimeillä nimipaljastuksilla. Eikä Knausgård ole kirjassa mikään reppanakaan, hänellä on naisia, hän pärjää ihmisten kanssa.

    Sitä, mikä kirjassa on erityisen suurta ja järisyttävää, pitää pohtia vielä. Palaan asiaan. Jotakin ulkoistakin tyypissä nimittäin koin. Vaikka hän oli empaattinen ihminen, en päässyt ihan hänen nahkojensa sisään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkin oli vaikea päästä Knasun nahkoihin, niin erilainen hän kuitenkin on etenkin miehenä kuin minä - vaikka yhtäläisyyksiä löytyy vaikka millä mitalla, alkaen vaikkapa tuosta ulkopuolisuuden tunteesta ja neuroottisesta luonteesta.

      Oikeastaan vain yhdessä kohdassa tunsin sääliä häntä kohtaan, näin hänet haavoittuneena: se on kohtaus, jossa hän muistelee miten ollessaan lukioaikana isovanhempiensa kaupungissa, hän vieraili heidän luonaan hyvin usein, ehkä jopa päivittäin - ja sitten eräänä päivänä hänen käydessään kotona äiti kertookin isoäidin soittaneen ja pyytäneen, ettei hän kävisi niin usein - jonka kuullessaan Knasu purskahtaa itkuun!

      Urheilullinen 190-senttinen lukiolainen purskahtaa itkuun kuin viisivuotias, koska isovanhemmat eivät pidä hänestä, kuten hän kuvittelee, siinä on jotain satuttavaa.

      Poista
    2. Muistan tämän kohtauksen, se liikutti minuakin.

      Kun Knausgård oli "murhannut" yhtäkkiä isänsä ja siivosi järkevästi taloa, minut yllätti se kun hän kuvasi, miten kyyneleet kastelivat hänen poskensa. Se tuli siinä kohdassa yllättäen. Lukijalla olivat vallan muut tunteet pinnassa tuossa.

      Poista
  3. Niin, Knausgård vetoaa naisiin, se on selvä. Tuollainen perinteinen rähjäisen näköinen, tiedostamattaan komea kliseinen kärsivä taiteilijatyyppi. Minäkin olen katsonut silmät tapilla kaikki tv-haastattelut, mitä miehestä on tehty.

    Kyllä hän otti suuren riskin paljastuksissaan. Avioliitto oli yhteen aikaan koetuksella ja kotikylään meno arvelutti. Näin ohjelman, jossa hän vieraili entisen opettajansa kotona ja tämä kertoi väen jakautuneen paheksujiin ja puolustajiin. Kanusgård on kertonut päättäneensä unohtaa sensuurin kokonaan, itsensä ja muiden suhteen. Siinä mielessä tämä on jonkinlainen kirjallinen oman elämän uhraus.

    VastaaPoista
  4. Itsekin allekirjoitan tuon vetoamisen. Roistomainen ulkonäkö ja silmissä vähän ärtynyt katse vetoaa meikäläiseen enemmän kuin flirttaileva hymy.

    Vaan sitten se Tapsankin esittämä kysymys: onko Knausgård oikeasti niin hyvä kuin kriitikot ylistävät? Miksi Päätalo sitten taas ei ole?

    Itselleni tulee mieleen tästä ylistyksestä Thomas Bernhard, josta kaikki puhuivat ennen Knausgårdia. Hänkin oli jollakin tavalla vaikea, mutta kriitikoiden ylistämä. Nyt hänestä ei puhuta enää missään. Onko olemassa trendikirjailijoita, jotka ovat tietyn aikaa "must"?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy myöntää, kun tutkiskelen sisintäni vilpittimösti, että tunsin Knausgårdin loputonta ylistystä kuullessani lievää mustasukkaisuutta Päätalon takia - meillähän on jo mies, joka on kertonut koko elämänsä tarinan mitään salaamatta 26-osaisessa kirjasarjassa, ja sitten kehutaan yli äyräiden, kun ulkomaalainen kirjoittaa 6-osaisen sarjan.

      Turhaan tunsin. Knausgård ja Päätalo ovat aivan erilaisia kirjailijoita ja heidän kirjansa ovat aivan erilaisia. Ei niitä kannata edes verrata.

      Hieman ihmettelenkin niiden kriitikoiden ammattitaitoa, jotka tällaisia vertailuja esittävät.

      Poista
    2. Bernhardia en ole lukenut, mutta toista ylistettyä harkitsen, nimittäin David Foster Wallacea, joka on kai nykyään, ei vain tumma, vaan kakista must'eista must'in.

      Ostin erään hänen teoksensa vävylleni joululahjaksi, hieman sillä silmällä, että voisin itsekin sen lukea. Nythän on muuten ilmestynyt uusi käännöskin hänen kirjoitelmistaan.

      Onko joku lukenut Wallacea?

      Poista
  5. Valitettavasti en Knausgårdia ole lukenut, - enkä lue, kuten siinä mainoksessa se yksi sanoi maidosta - joten paljoa minulla ei ole sanomista. Tapsa tuntee epäilemättä Päätalon minua paremmin, vaikka minäkin olen niitä vissiin muutaman metrin aikoinaan lukenut. Ajatukseni Päätalon mielikuvituksettomuudesta syntyi ehkä vähän huonolla tavalla. Luin esikoiskirjansa "Ihmisiä telineillä", kun olin jo Iijoki-sarjaa käynyt läpi vaikka kuinka paljon. Fiktiota oleva esikoisromaani oli niin paljon huonompi ja minusta suorastaan kökkö versio hänen oman elämänsä kokemuksista, että oli hieman pöllämystynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Tapsa,

      saako kysyä, sinua arvostelijaa haastamatta? :)

      Aidosti kiinnostaa, ja osaan pitää eron kriitikoihin.

      Minua kiinnostaa mm. että miten ne "oikeat" ihmiset tuotiin esiin? Miten sinä luit?

      Minua häiritsee, eli alustavasti harmittaa, juuri tuo "oikeiden" ihmisten esilletuonti nimillä, itse olin aika lailla esillä ex-miehen kirjoituksissa.

      - Kyllä minua totta vie risoi kun seksielämäämme tuotiin yliopistopiireissä ohjaajilleni tiedoksi, voi rotta!

      Lakia siinä ei rikottu, mutta ihmisyys-koodia kyllä.

      Miten Knausgård?

      Aika rajusti tuntuu tilittävän läheisistään.

      Joilla ei todellakaan ole samaa forumia kertoa itse omasta kokemuksestaan...

      Poista
    2. Ja kyä nyt kirjoitin niin itsestäni! :)

      Mutta lue laajemmin: yritän kysyä miten Knausgärd kertoo ihmissuhteistaan!

      Poista
    3. Olen siis ihan median tiedon varassa siinä, että Knasu kertoo oikeasti tapahtuneista asioista oikeilla nimillä. Hän kertoo mm. Yngve-veljestään ja Gunnar-sedästään. Googlettamalla huomaa, että ainakin veli on olemassa ja sukunäkökin on ilmeinen.

      Ainakin ykkösosan tapahtumat ovat niin kesyjä ja luonnehdinnat niin siistejä, ettei kenelläkään pitäisi olla valittamista. No, ehkä kuolleilla.

      Tuolla alussa Marjatta M kertoi, ettei Knasu itsekään painota tapahtumien todenperäisyyttä. Luin muutamia kritiikkejäkin, vihdoinkin, ja niissä painotettiin syvällistä porautumista ihmismieleen. Mielestäni vastaavaa on kyllä tehty ennenkin.

      Jo kuulu kirjanero Anhava korosti "totuudenkaltaisuutta", tai jotain vastaavaa, en muista tarkasti.

      Minua kiinnostaa ihan oikeasti se, mitä Knausgårdin kerronnassa on sellaista, mitä ei muka aiemmin ei ole missään ollut?

      Poista
    4. Ykkösosassa on kyllä rajuja kuvauksia nimeltä mainituista sukulaisista. Isoäidin tuolin alla on jatkuvasti märkä läikkä, ja hänen talonsa on sikamaisessa siivossa. Mitään ei ole pesty aikoihin ja isä on kuollut kirjaimellisesti paskan keskelle viinaan, talo on täynnä tyhjiä pulloja ja kaikenlaista saastaa.

      Tällaisten asioiden kuvaaminen nostatti Norjassa skandaalin ja valtavan kohumyrskyn, ja sen laineet kantautuivat muihin Pohjoismaihin. Osa kohua on siis peräisin Norjan reaktioista, ja vastaavanlaista kauhistusta teoksen sisältö ei käsittääkseni itsessään ole muualla herättänyt. Jonkin verran se lienee kuitenkin kantanut kirjaa ja edistänyt sen myyntiä ja tunnettuutta meilläkin.

      Toisaalta se, että Knausgård on opiskellut kirjallisuustieteitä ja kirjoittamista, antaa aiheen kuitenkin miettiä fiktion suurempaa osuutta kuin on arveltu. Rakenteita hyvin tunteva kirjallisuusihminen tietää, mitä tekee, vaikka pyrkisi saamaan paperille suoraa ajatteluaan eli kriitikoiden faktaksi kutsumaa. Vaan ajattelun tulemahan on prosessoitua, siinä on aina osuus fiktiota.

      Luulen, etten siis pidä kirjaa ehdottomana faktana. Enkä tiedä, miksi olisi edes tarpeellista miettiä, mikä kirjassa on totta, mikä ei.

      Jos vielä ajatellaan sitä, että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun omia asioita kuvataan paljastellen kauheuksia tai siivottomuuksia, niin mieleen tulee vaikkapa Henrik Tikkasen matka taksin takapenkillä isän tuhkauurna sylissä, Tikkasella palava tupakka toisessa kädessä. Niinpä Tikkanen nostaa uurnan kantta, ja karistaa tupakastaan tuhkaa uurnaan. Minua tämä kuvaus säväyttää jostain syystä enemmän kuin Knausgårdin juopon isän alennustila.

      Poista
    5. Sanoisin, että Knausgårdin tapa rakentaa romaaninsa kudelmaa on minusta koko jutun ydin. Minua se ainakin kiehtoi. Knausgård ei etene suoraviivaisesti pitkin yhtä ajatusta, pääajatusta, vaan siirtyy sujuvasti sivupoluille maalaamaan täydellisiä kuvia, kuin paloja palapeliin. Hän hypähtää eri aikatasoille, liikkuu kudelmassaan monitasoisesti, moniulotteisesti, jotenkin avaruudellisesti vailla rajoja: ylös, alas, sivulle, viistoon ja kirjoittaa sinne kuvalaatan.

      Hyvin hajanainen mosaiikki, mutta jokin rihmasto pitää kerrotun kasassa. ja mikä merkittävää, Knausgård jättää tarkoituksellisisa tyhjiä paloja. Esimerkiksi isä on yhdessä kuvassa kiltti opettaja, vähän hajamielinen ehkä, mutta läsnä omalla tavallaan. Seuraavassa kuvassa hän makaa isoäidin talossa kuolleena juoppona. Välissä on suunnaton tyhjä galaksi. vaikutelma on järisyttävä.

      En hevillä muista toista samanmoista romaanirakennetta.

      Poista
    6. Minä en osaa oikein innostua noista kirjailijoiden henkilökohtaisista isäntapoista tai muista "oman elämän synkiän kauhioista draamoista". Rolling Stones kitaristi Keith Richards säväytti joitain vuosia sitten sanomalla, että hän nuuskasi osan isänsä tuhkasta. Jälkikäteen hän selitteli, ettei se ihan niin mennyt. Karistiko Tikkanen tuhkaa isänsä uurnaan? - Tuskin.

      Poista
    7. En osaa sanoa. Vaan miksi ei olisi karistanut? Isäsuhde oli ollut vaikea.

      Poista
  6. OK, Tapsa!

    Taitaa liipata läheltä - se mun exä kirjoitti julkisesti minusta ties sun mitä, vähän Panu Rajala-tyyliin.

    Minusta se on sopimatonta. Pidän itselleni kopiwritit elämästäni.

    Ei sillä että sitä kukaan kysyisi...

    VastaaPoista
  7. Tämä "taisteluni" kirja on selkeää luettavaa, lukija pysyy hyvin kärryillä. Mutta mikä on se hänen taistelunsa? mitä vastaan tai minkä puolesta?. Hyvinvointi valtion ihmisellä ei voi olla mikään olemassaolo taistelu, niinkuin oli Knut Hamsunin "Nälkä" romaanin miehellä sadan vuoden takaisessa Norjassa.
    Minä,tavallinen ihminen, en taida jaksaa seurata toisen ihmisen arkisia seikkailuja ainakaan kuutta osaa. Meillä suomessahan oli taannoin elämäkertaprojekti jossa tavalliset ihmiset julkaisivat lyhyitä elämäkertojaan. Ihan mielenkiintoista luettavaa. Toistuvana teemana oli kirjoittajan kokema epäoikeudenmukaisuus ja elämän vaikeudet. Ehkä kovia kokeneet motivoituivat enempi kirjoittamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hamsunilla oli suoraa kokemusta nälästä ja nälän aiheuttamasta "hulluudesta", ja teoksessa onkin omakohtaista aineistoa. Tällä hetkellä en muista sitä, miten Hamsun taisteli nälkää vastaan, vai sopeutuiko vaan siihen - luin kirjan opiskeluaikoina kauan sitten.

      Knausgårdin kohdalla on kyse toisenlaisesta taistelusta. Ajattelen ehkä niin, että elämä sinänsä on erityisherkälle persoonalle - Knausgårdille - kovaa, vaikka se ulkopuoliselle näyttäisi olevan varsin kohtuullista. Ihmiset kokevat asioita niin monin eri tavoin ja eri intensiteetillä.

      Vaan pitäisi lukea lisää sarjan osia, ennen kuin pystyy vastaamaan kysymykseen.

      Poista
    2. Ilman muuta Knausgårdin taistelu on sisäistä taistelua, hänen omaa kamppailuaan vieraalta tuntuvassa maailmassa ja erilaisten ihmisten seassa. Molemmat, maailma ja ihmiset, asettavat hänellä vaatimuksia, joihin hän ei osaa suhtautua luontevasti.

      Mutta eivätkö melkein kaikki nuorten miesten esikoisteokset ole juuri tällaisia!? Omasta mielestään, ja varmaan muutenkin, erikoisyksilö etsii itseään, tehtäväänsä ja rakkautta.

      Luin kirjaa silläkin silmällä, että tunteeko tekijä koskaan empatiaa muita kohtaan, koskettaako muiden ihmisten vaikeudet häntä millään tavoin, vai pyöriikö hän vain itsensä ympärillä?

      Knausgård ei ehkä ole erityisherkkä sillä nykyään diagnosoidulla tavalla, vaan muuten, psyykkisesti, lähinnä ahdistunut ja vierautta kaikkialla kokeva. Viittaankin arvostelussani Leinon Tummaan ihan tarkoituksella. Siinähän se ihmispolon outous on kuvattu yksi-yhteen.


      Poista
    3. Tuo oli tumma maammon marja
      syntymässä säikähtänyt,
      näki kauhut kaikkialla,
      haltiat pahat havaitsi,
      ei hyviä ensinkänä.

      Pani äiti paimenehen. -
      Paimen metsästä palasi,
      tuli outona tupahan,
      haasteli haralla hapsin:
      “Oi emoni, älä minua
      pane karjan paimenehen!
      Lempo seisoi suon selällä,
      Hiidet hirnui kankahalla,
      juuttahat jälestä juoksi,
      maasta Maahinen kohosi.”

      Ja niin edelleen. Lopussa löytyy seestyminen, kun poika ymmärtää hyväksyä maailman outouden:

      Poika Tuonelta palasi,
      tuli miesnä hiljaisena,
      istui tuttuhun tupahan;
      kohenti takassa tulta,
      talon töitä toimitteli,
      hymysuin hyreksi joskus
      sinipiioista saloilla,
      vellamoista veen selillä:
      meni merelle, metsähänkin,
      vei verkon, asetti ansan,
      niin eli ikänsä kaiken,
      ei iloiten eikä surren,
      pannen päivät päälletyksin
      niin tulevat kuin menevät,
      niin paremmat kuin pahemmat;
      päällimmäiseksi paremmat.

      Poista
    4. Juuri näin, elämälle vieras, kuin Tumma, kunnes seestyy panemaan päivät päälletyksin, hyvät ja huonot limittäin, sulassa sovussa.

      Diagnosoitu erityisherkkä? Ei välttämättä, sillä ei Karl Ove ehkä ollut sellainen säpsähtelijä kuin nykydiagnosoitu usein on. Harvinaisen tunneherkkä kyllä.

      Vaan seestyykö Knasu kuin Tumma? Sitä ei tiedä.

      Poista
  8. Minä luulen, että Knausgård ei halua tulla määritellyksi erityisherkäksi. Hän pitää itseään karskina ja epäsosiaalisena Norjan miehenä verrattuna "knapsuihin" ruotsalaisiin pehmomiehiin. Minua nauratti tämän kansallisuuseron selvittely - oliko se kakkoskirjassa - koska se kuulosti niin suomalaisten asenteelta ruotsalaisiin.

    Muistamisessa on aina tahatonta väärin muistamista, ja lisäksi usein muunneltu kuvaus saa asiasta enemmän totuutta esiin kuin tarkka valokuvamainen raportointi. Totuuden ydintä, asiaan liittynyttä tunnetta ei asiapitoisiisa elämäkerroissa saavuteta. Luulen, että Knausgård on kirjoittanut tunnemuistojaan löyhästi realistisia tapahtumia seuraillen. Se, mikä hänellä on ehkä monesta muusta poikkeavaa on, että hän ei ole todellakaan säästellyt ketään.

    Minä pidän hänen kirjoissaan empaattisesta lasten kuvaamisesta. Hän ymmärtää niin hyvin estynyttä lastaan ja osaa mennä tämän kokemuksiin.

    Tapsa, en minäkään oikein ymmärrä kirjasarjasta noussutta kohua.
    Knausgård oli itse hyvin hämillään jossain USA:n kiertueella. Velipoika, josta hän oli kirjoittanut suorat mielipiteensä, oli mukana tukemassa vaivautunutta kirjailijaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin minäkin luulen, ettei Knausgård halua olla erityisherkkä tai erityisen herkkä. Sitä selittää ehkä sekin, että hän välillä huomaa itkevänsä, eli ikään kuin katselee ruumiinsa reaktioita ulkoapäin.

      Kuvaavaa on myös vaikkapa se herkkyys, jolla hän tarkkailee kehoaan ja suree käyrää penistään ja arvelee, ettei pysty käyttämään sitä tyttöjen kanssa. Toisaalta tämän voi tietenkin tulkita myös yleiseksi nuoruuden epävarmuudeksi. Tapaus on kuitenkin ollut erityisen merkittävä hänelle, ja siitä on jäänyt syvä muisto.

      Poista
    2. Itsekin joskus ammoin varhaisteinipoikana eläneenä voin vakuuttaa, arvon leidit, ettei Ksasun kauhistunut pippelinsä koon ja epämuodostelmien tarkkailu ole mitenkään uniikkia, vaan jokaisen terveen poikalapsen geeneihin kirjattu kohtalo.

      Tätä tämänkaltaista tarkkailua oli ainakin ykkösosassa yllättävän vähän. Kuitenkin hän sekstailee jo 14-vuotiaana ja ainakin harrastaa jonkinlaista pettingiä. Nämä seksikuvaukset ovat oikeastaan ällistyttävän laimeita.

      Onkohan Knasu sillä tavalla erityinen, ettei häntä seksi kauheasti kiinnosta?

      Poista
    3. Siis uniikkina en mielestäni Knausgårdin peniskuvausta pitänyt, Tapsa. Pippelin tarkkailussa ei ole mitään kummallista, se on minun käsitykseni mukaan pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

      Kyse on siitä, että muistojen joukossa tällä penisepisodilla on merkittävän korostunut osuus Knausgårdin varhaisia seksuaalimuistoja. Se on ollut hänen mielessään erityisen merkitsevä asia, vaikka meistä muista tuo peniksen tarkkailu ja epäily on mitä tavallisinta nuorten poikain touhuja.

      Poista
  9. Ahdistuneisuus ja tuskainen oman napansa ympärillä pyöriminen lienee tyypillistä sellaisilla erityisherkillä, jotka ovat saaneet lapsuudessa liian vähän kaikkea sitä, mitä erityisesti erityisherkät tarvitsevat hyvään myöhempään elämään. (Mm. tästä Kimmo Feldt puhui viime lauantaina yhdistyksen kevätkokouksessa.)

    Viime kesäisessä yhdistyksen kesätapahtumassa (jossa en ollut mukana, koska olin vasta liittynyt yhdistykseen) Anja Snellman oli kuulemma sanonut, että kaik-ki hänen alkoholisoituneet miespotilaansa ovat erityisherkkiä.

    Kimmo Feldt - joka puhui erityisherkän miehen elämästä - sanoi alkoholismiin liittyen mm. sen, että pitkällinen käyttö muuttaa ihmisen persoonallisuuden. Ymmärsin sen niin, että esim. erityisherkkyyden hyvät puolet jäävät sen alle.

    Tämä kaikki oli hiukan aiheen vierestä. Kirjaan en koskisi lähes pitkällä tikullakään - evvk. Kiitos siis Tapsa ansiokkaasta esittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnitin huomiota siihen, ettei teoksen kertoja selvästi ahdistuneisuudestaan huolimatta ole mitenkään sosiaalisesti estynyt, esimerkiksi erittäin ujo tai arka.

      Näin Knausgårdin viime talvena tv-femman Skavlan-ohjelmassa, ja hän vaikutti hyvin kiusaantuneelta ja kiertelevältä koko ajan. Harmikseni en silloin seurannut haastattelua kovin tarkasti, sillä en arvannut lukevani vielä hänen teoksensa ällästikun kanssa.

      Muistaakseni hän kiemurteli juuri näissä todellisuuspohjaa koskevien kysymysten kohdalla.

      Mutta edelleen ihmettelen, että millä tavalla hänen faktapohjainen proosansa on oikeammin todellisuuspohjaista kuin kenen tahansa muun? Mielestäni hän analyseeraa ja psykologiseeraa lähinnä omien ja muiden tunnetiloja, vaikuttimia ja pyrkimyksiä, eikä niinkään kerro oikeista tapahtumista.

      Sehän on ihan ok, tietenkin, mutta mikä siinä on niin järisyttävän erilaista, että se muka "muuttaa kirjallisuutta"?

      Poista
  10. Mutta missä luuraavat Knasun ymmärtäjät ja puolustajat!?

    Esimerkiksi Liisu, johon Knausgårdin tyyli kirjoittaa on selvästi purrut. Haluaisin mielelläni kuulla vastaväitteitä rajoittuneille näkemyksilleni.

    VastaaPoista
  11. No, tämäpä sattui. Kävin tuolla Iineksen blogissa tutkimassa Ajan henkeä, sieltä ohjauduin tänne, ja luin tuon Tapsan kirjoituksen ja kommentteja (huomasin tuon Liisu-sanankin) ja koska todella olen jo Knausgårdia neljän taistelun verran lukenut ajattelin että voisin tänne jotain omista lukukokemuksista kertoa... mutta klo on jo yli puolen yön. Pitää jättää huomiseen... joten Gute Nacht! Huomenna tavataan, toivon mukaan. Hyvää yötä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, Liisukka! Odotan mielenkiinnolla näkemyksiäsi ja tuntemuksiasi.

      Sitäkin voisit valottaa, että miten kirjan sävy tai sisältö muuttuu myöhemmissä osissa. Pyöritäänkö siellä samojen tyyppien seurassa, selveneekö isäsuhteen syy jne?

      Poista
  12. Älä pety, Tapsa, tuntuu, etten osaa tästä kirjasarjasta mitään eritellä. Olen kokonaisvaltainen lukija. Tänään on ollut yllättäen aika sekava päivä, menoja ja tuloja, live-ihmisten parissa, en ole pystynyt edes ajattelemaan näkemyksiäni ja tuntemuksiani. Kun tilanne rauhoittuu, yritän vielä jotain niistä sanoa. Mutta koetan nyt edes vastata noihin kysymyksiisi, joita tuossa huomasin.

    Isäsuhteen syy löytyy, tai sehän seuraa koko ajan kaiken takana. Ihmeellisen tarkasti ja kiltisti hän pitää yhteyttä isäänsä tämän kuolemaan saakka. Ja jossain vaiheessa hän toteaa, että hän seuraa isänsä jälkiä. Isä tuntee poikansa mukaan epäonnistumista ja on taitamaton ihmissuhteissa, siksi hän ryyppää ja ryyppääminen tiivistyy ja tiivistyy. Isällä ei ole nähtävästi muuta keinoa selvittää sisäisiä myllerryksiään. Knausgård sanoo alkoholin suhteen olevansa samanlainen kuin isänsä, mutta että onneksi hänellä on kirjoittaminen. "Se on pelastukseni" hän sanoo ja on sitä mieltä, että Ilman kirjoittamista hän seuraisi isän jälkiä ja hänellä olisi samanlainen loppu kuin isällä.

    Näistä osista olen siis lukenut vasta neljä, enkä erityisemmin osaa sanoa, mitä eroa niillä on keskenään. Jostakin luin että ensimmäinen osa olisi huono, mutta en ole samaan mieltä. Minusta se oli kiinnostava. Yhtä kiinnostava kuin ne kolme muutakin Nehän kuvaavat kaikki hänen elämäänsä. Tosin hän jossain osassa (minulla ne sulautuvat jo yhteen) aloittaa yllättäen kuin alusta. Kuvaa siinä lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Mutta samasta elämästä on kyse. Sama elämä jatkuu. Mutta tarkemmin sitten, jos ilmaantuu aikaa. Huomisesta en tiedä. Mutta katsotaan. Ensi viikko on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallista olemista. Muistiossa on merkintöjä lähes joka päivä. Mutta se on elämää sekin. Poikkeaa tosin jonkin verran Knausgårdin elämästä. Tosin samaakin on. : )

    Laitan toiveeni huomiseen. Mutta älä odota liikoja. Lähinnä voin kai vain kertoa miten minä puolestani olen lukenut Knausgårdia, monen toisen lukeminen näkyy jo kommenteissa. Ja tuo sinun vaikuttaa hyvin harkitulta ja järjestelmälliseltä. Mutta jonkinlainen epäilyn verho tuntuisi levähtäneen kirjoituksesi päälle, vaikka yrität selvästi ottaa tosissasi selvää siitä kirjasta ja vastauksesi kommentteihin ovat hyviä ja ainakin osittain positiivisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä turhaan ota paineita, Liisu. Minusta on vain kiva pohdiskella ja pyöritellä näitä tällaisia juttuja. Ja tietenkin alustukseni on "harkittu", kun luinkin koko kirjan nimenomaan siksi, että lupasin pohjustaa sen täällä.

      "Järjestelmällisyys" sitten puolestaan tulee tavastani ajatella. Se "järjestelmä" voi olla hatarakin, älä anna sen hämätä.

      Ajattelin jättää kohtalon huomaan seuraavien osien lukemisen: jos jossakin divarissa tms eteeni tupsahtaa toinen osa, ostan ja luen ja - jumalauta, menköön - kirjoitan siitäkin alustuksen.

      Poista
    2. "Epäilyn verho" - olin ihan unohtaa kommentoida tätäkin. Kyllä, nimenomaan, takuulla koko kirjoitustani leimaa epäily. Olihan se jo lähtökohtani: onkohan tämä kirja muka niin mullistava kuin on väitetty.

      Oikeastaan olin pikkuisen pettynytkin, kun jouduin toteamaan, ettei se ollut. Kun jotenkin minusta tuntuu, että olen lukenut samalla tavalla rakennettuja kirjoja miljoonia... no, sanotaan sata.

      Jos ajattelee vaikkapa ykkösosan teiniaikakuvauksia, niin nehän ovat aivan uskomattoman kesyjä ja pinnallisia ja tuhat kertaa kerrottuja! Aivan kuin olisi lukenut jotakin tyttökirjaa... anteeksi, tytöt tytöttely.

      Poista
    3. Karl Oven äitisuhde on kirjassa niin pinnallisesti ja huomaamattomasti esitetty, että se herättää minussa epäilyjä. Olen usein ihmetellyt sitäkin seikkaa, miksi pojan kehitystä tulkitaan usein kirjallisuudessa päälähtöisin isäsuhteesta käsin.

      On kai kiistatta todistettu, että lapselle äitisuhde on merkittävin, jos äiti on hänen ensihoitajansa ja kiintymysuhteensa. Millainen oli mielestänne Karl Oven äitisuhde, kun minusta sitä ei ollut ollenkaan?

      Sain vaikutelman, että äiti oli lähes kaiken aikaa poissa kuvioista. Miksi Karl Ove ei kerro äidistään? Olenko lukenut huolimattomasti? Ylipäänsä Karl Ove sivuutta naiset kuvauksissaan kevyesti.

      Itse päätin tilata nuo muutkin Knausgårdit e-kirjastoon, kun ne kerran saa alle viiden euron kappalehintaan Elisa-kirjasta (sis. mainostusta).

      Olisiko sinun Liisu, mahdollista kirjoittaa tänne esittely kakkososasta, tai jostakin Knausgård-jaksosta, ellet halua kirjoittaa aiheesta omaan blogiisi? Minua kiinnostaisi erityisen paljon sinun vapaa esittelysi! Tapsa voisi sitten kirjoittaa valitsemastaan muusta osasta ja minäkin kenties, ellei mene pupu pöksyyn, jostain, ellei joku muu halua. Älä koe tätä ahdistavana, Liisu, ymmärrän oikein hyvin, jos et ehdi tai halua. Sekin on siis ok.

      Poista
    4. Vastaan ensin, Iines, tuohon kysymyksesi kakkososasta. Pidin siitä, kummallista kyllä, sillä monet ovat juuri sitä osaa moittineet. Minusta se oli yksi mielenkiintoisemmista. Oli kiva seurata nuoren perheen elämää. Karl Ove osoittautui hyväksi isäksi, joka arvosti lapsiaan ja oli aika paljon heidän kanssaan. Mutta siinä vaiheessa kun kirjoittaminen alkoi polttaa hänen sisällään hän joutui ristiriitaiseen tilanteeseen, ja muistelen, että kirjoittaminen selätti lapset, ainakin jossain määrin.

      Kysyt voisinko kirjoittaa siitä osasta tarkemmin tänne. Se olisi minulle kyllä mieluista, mutta sen lukemisesta on jo niin paljon aikaa, että pitäisi lukea se uudestaan, ja siihen en tunne minkäänlaista halua ainakaan tällä kertaa, kun olisi vielä pari kirjaa joihin jossain vaiheessa haluaisin tutustua. Viidennen osan hankkimisessakin pidän nyt taukoa (etten muutu itsekin Knausgårdiksi). Vaihteeksi olen aloittanut lukea Virginia Woolfin päiväkirjojen toista osaa. Lähinnä ajan puutteesta on kyse.

      Tuohon Karl Oven äiti-asiaan, josta puhut, siihen voin palata ehkä jo huomenna. Taas on päivä mennyt jo ohi. Äkkiä se onkin hurahtanut.

      Poista
    5. Iines, neljän osan jälkeen voin sanoa, että kunnioitan Karl Oven äitiä.
      Minusta hän on "äideistä parhain". Lapsena Karl Oven mielestä äiti on kuin enkeli. Kun hän tulee kotiin, on kuin hän toisi valoa, lämpöä ja turvallisuutta mukanaan. Jos äiti on kotona, isäkään ei käyttäydy niin julmasti Karl Oven mielestä kuin muuten käyttäytyisi. Äidille voi puhua kaikki juttunsa, mitä isälle ei voi tehdä. Äiti ymmärtää. Välillä hän on hajamielinen, unohtaa asioita, mutta selvästi hän rakastaa poikiaan. Äidin luona on helppo olla. Koti tuntuu kodilta. Sen Knausgård tuo usein esille.

      Ehkä tilanne on sellainen, että äiti yksinkertaisesti on. Häntä ei tarvitse miettiä. Hän on tavallaan itsestään selvyys juuri sellaisena kuin hän on. Häneen voi luottaa. Ei kantaa välttämättä koko ajan ajatuksissa. Pelkkä tietoisuus hänen olemassaolostaan ja myönteisyydestään riittää.

      Vähän sama tilanne kuin esimerkiksi minulla. Minun äiti muistutti Karl Oven äitiä. Pidin häntä itsestään selvänä voimavarana. Mutta nyt kun äiti on vain kuvana ja muistona mielessä, tuntuu ihan kauhealta, kun en tarpeeksi tajunnut lapsena sitä, miten paljon äiti teki hyviä asioita ja rakasti lapsiaan. Joskus myöhemmin, muistan, kun kävin kotona maailmalta, tunsin, miten lämpö lehahti vastaan kun avasi kodin oven. Uskon, että samalta tuntui Karl Ovesta.

      Poista
    6. Tämä on totta, Liisu. Osasta kirjoittaminen vaatisi uudelleen lukemisen, minultakin, vaikka olisin sen samana vuonna lukenutkin. Sen verran perinpohjainen kirjoittaja olen, ehkä turhankin perusteellinen, ja olet mitä ilmeisimmin sinäkin, Liisu. -Asia on siis ok.

      Aloitin kakkososan juuri, ja luen kun ehdin ja muistan ja tabletti on kädessä. Tuosta Karl Oven äidistä ykkösosassa tuli mieleeni jollakin tasolla Lionel Shriverin Poikani Kevin -romaanin tarkoin kuvattu äiti. Hänkin oli perusäiti, joka koetti kaikkensa poikansa eteen, suorastaan hampaita kiristellen, mutta oli myös paljon pois. Koin siis Karl Oven yksin jätetyksi pojaksi.

      Sarjan muut osat kertonevat äidistä lisää, kuten Liisu annat ymmärtääkin. Odotan kiinnostuneena tämän suhteen avaamista.

      Poista
    7. Liisun kuvauksen perusteella äitisuhde ainakin on Knausgårdia ja Päätaloa yhdistävä tekijä: ymmärtävä ja piippua poltteleva Riitu-äiti on alkeellisissa olosuhteissa elävän mökin pojan Kallen tuki turva, jonka luokse navettaan hän aina hipsii kertoilemaan surujaan ja ilojaan ja toiveitaan - hän haluaa oppia kirjoittamaan julkaisukelpoisia tekstejä!

      Kallen isä Hermanni ei ole julma, mutta horjumattoman torjuva moisia akkamaisia harrastuksia kohtaan: rehellinen ja kova työ elättää, ei turhanpäiväinen kirjoittelu. Myöhemmin "julmuus" astuu kuvaan Hermannin sairastuessa skitsofreniaan, sekä Hermannin käytöksessä että hänen kohtelussaaan.

      Kallen onni oli, että hän oli fyysisesti vahva ja luonteeltaan työhullu: hänestä tuli jo nuorena miehenä "parkkuulanssien kuningas". Itsepäisyys ja väsymättömyys näkyy siinäkin, ettei hän hylännyt kirjoittamishaaveitaan, vaan runnoi kovalla työllä itsensä painostenkin kuninkaaksi. (Voi vain kuvitella miten surkeaa olisi ollut, jos Kalle olisikin ollut heikko ja heiveröinen, kuten runoniekat yleensä.)

      Päätalo ei ole kirjoittajana virtuoosi, ei siis mikään sanataiteilija (ja siitä häntä pilkataan yhä), mutta hän kehittyi riittävän hyväksi kirjoittajaksi, ainakin yhtä hyväksi kuin Sofi Oksanen, jolloin itse sisältö ratkaisee: molemmilla sitä on ja paljon. Ihmiskuvauksissa ja repliikeissä Päätalo on kyllä aika korkeaa tasoa - hän teki äidistään ja isästään elävät hahmot, joita siteerataan yhä (Iinekselässäkin eräs anonyymi lainailee Hermannia alvariinsa).

      Poista
  13. Einesbaariin on katettu uusi ateria, pääkokkina Tapsa. Menu à la carte Knausgård. Kommentoijat tuoneet lisämausteita täydentämään ateriaa. Nyt vaan makustelemaan. Näin se menee.

    Kysymyksessä on tällä kertaa siis ensimmäinen osa Knausgårdin kuusiosaisesta kirjasarjasta Taisteluni.
    Knausgård voi olla tyytyväinen saavutukseensa. Hän täyttää hyvän kirjailijan laatuvaatimukset. Hän on onnistunut. Jos joku teos saa paljon vastakaikua, hyvää tai huonoa, se on merkki siitä, että se on saanut mielet liikkeelle. Se on synnyttänyt huomiota ja ajatuksia. Mitä muuta tekijä voi toivoa?

    On hyvä muistaa, että oli asia mikä tahansa, siitä ajatellaan eri tavalla. Jos on sama asia, siitäkin voidaan olla montaa mieltä. Jokainen kokee sen omalla tavallaan. Se on hyvä. Se osoittaa mielen rikkautta ja ajattelukykyä.

    Knausgård on onnistunut kirjoittamaan tekstiä, joka näyttää erityisen voimakkaasti jakavan mielipiteitä eri suuntiin. Osa pitää hänen kirjoitustavastaan, osa ei pidä, osa ei halua hänen kirjojaan edes lukea.

    Tapsa peräänkuuluttaa teossarjan ymmärtäjiä ja puolustajia. Kuulun mielelläni tuohon ymmärtäjiin (samoin kuin ainakin Iines, sen käsityksen sain hänen kommenteistaan), mutta puolustajiin en kuulu. Ei taistelua Taisteluista. Mielipiteet ovat erilaisia ja se on ymmärrettävää ja kuuluu asiaan, niin kuin tuolla aiemmin yritin perustella.

    Knausgård kiinnostaa minua. Sen rinnalle asettaisin toisia kirjailijoita, jotka myös kiinnostavat jo sen takia, että laittavat oman elämänsä likoon ja kirjoittavat suoraan omien kokemustensa perusteella kokonaisia kirjasarjoja. Muita sellaisia on ainakin Tapsan mainitsema Päätalo. Minun mielikkejäni ovat Marcel Proust ja Thomas Bernhard, jotka Iineskin taisi mainita. Mukaan liittäisin myös joitakin päiväkirjoihin perustuvia kirjasarjoja, joista minulle tutuin on Virginia Woolf. Hänen päiväkirjojaan on viisi osaa, joista ainakin kaksi on suomennettu. Parhaillaan luen (aina jos on aikaa) toista osaa.
    Päiväkirjoista saa tietysti vielä tarkemman kuvan ihmisestä, ja ehkä todemman kuin kirjallisuudeksi tarkoitetusta. Ja ovathan ne erilaista luettavaa. (Tosin kaikki kirjat pohjautuvat aina jollain tavoin kirjoittajansa kokemuksiin, myös fiktiiviset, sillä asiat, joista niissä puhutaan ovat aina jollain tavoin yhteydessä kirjoittajan tietoisuuteen, muutenhan kirja ei olisi uskottava. Tietysti voi leikitellä pelkällä mielikuvituksella, ja jos osaa kirjoittaa taitavasti, senkin saa tuntumaan uskottavalta, ja se voi olla lukijalle mieluista luettavaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäys: kuulin, että Knausgård on väläyttänyt tiedon, että "päiväkirjoistani en ole vielä kirjoittanut". Se tieto mahdollistaa sen että hän on voinut käyttää muistinsa lisäksi myös päiväkirjojaan tukenaan. Jos hän niitä julkaisisi, niistä syntyisi uusi bestseller-sarja melko varmasti. Ihmiset haluasivat tarkistaa, miten paljon Taisteluissa on totta!

      Poista
    2. Tuo mun kirjoitus on kuin juhlafanfaari, ilman juhlaa. Liian tärkeilevä ja mahtipontinen. Häpeän sitä, mutten viitsi poistaa, vaikka mieli tekisi.

      Poista
    3. Liisu, se on niin hyvä, että siihen ei ole lisäämistä tai oikaisemista. Kerrot hyvin siitä, miten koet Knausgårdin lukemisen. Joskus vaan kommentti on niin hyvä, ettei se kaipaa mitään latistavia lisähuomioita. Kiitos, Liisu!

      Poista
  14. Jatkan vielä. Koetan kertoa miten luen Knausgårdia?

    Se, että luen mielelläni tällaisia ”omapohjaisia” kirjoja, kuten Knausgårdia, johtuu siitä että olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä. Jokainen ihminen on minulle erilaisuudessaan ihme. Kirjan kautta pääsee mielestäni lähemmäksi ihmistä kuin livenä. Pääsee ikään kuin hänen päänsä sisään. Näkee mitä hän miettii ja ajattelee, kuulee, miltä hänestä tuntuu eri tilanteisa, miten hän ratkaisee ongelmia. Ei tarvitse arvailla. Livenä ihmiset käyttäytyvät usein salamyhkäisinä, pitävät kasvoillaan mielellään jotain naamaria. Avoimet, aidontuntuiset ihmiset ovat ihania, mutta aika harvinaisia. Mieluummin esitetään jotain roolia, joka muuttuu sen mukaan kenen kanssa on tekemisissä. Roolipeliä koko elämä, välillä tuntuu siltä.

    Knausgård, esimerkiksi, avaa kuin rullalta koko elämänsä ja levittää sen pitkäksi, monta vuotta kestäväksi matoksi, jota pitkin voi hänen vieressään kulkea. Voi nähdä ja kokea tapahtumat aivan kuin oikeasti kävelisi hänen mukanaan. Lukijalle muodostuu illuusio todellisuudesta. Jos lukee tarkasti, alkaa nähdä samat asiat, samat tapahtumat yksityiskohtia myöten. Siinä on jotain samaa kuin jos kuuntelee musiikkia ja pääsee sen sisään ja se virtaa ja itse virtaa sen mukana, koko ajan asiat ja paikat muuttuvat, tulee uusia tapahtumia, yllätyksiä, välillä tuntuu kaikki liiankin tutulta, liian tavalliselta, mutta kannattaa pysytellä mukana, se tuntuu turvalliselta, tylsätkin asiat muuttuvat mielenkiintoisiksi, arki saa uuden, mielenkiintoisen muodon, asiat, jotka on itselle tulleet automaattisiksi, joita ei ajattele, eikä edes huomaa, tulevat näkyviksi, elämä ikään kuin laajenee siltä osin ja muutenkin, oppii huomaamaan ja tietämään asioita eri näkökulmasta. kaikki se kuuluu elämään. Elämä menee eteenpäin. Elää toisen ihmisen elämää, se on jännää, voi katsella toisen ihmisen silmillä. Siinä on aina jotain virkistävää ja uutta.

    Välillä me keskustellaan Karl Oven kanssa samalla kun kuljetaan hänen elämäänsä. Kun hän esim. ryyppää ja juo ja pelehtii humalassa, sanon: soo, soo, sinähän tuhoat itseäsi, varo! Tällä voi olla huonot seuraukset! Hän vilkaisee ja sanoo pidättyvän kohteliaasti: Pidäpä kvinne suusi kiinni, ei sinun tarvitse elää minun elämääni, jos se ei sinua miellytä! Hän on oikeassa. Jokaisen pitää saada tehdä omat ratkaisunsa. Knausgård opettaa minua. Rauhoitun ja ajattelen: Totta, omapa on elämäsi!

    Näin me etenemme ajassa eteenpäin, välillä takaisin alkuun, sieltä pyrähdämme uuteen matkaan, tapaamme ihmisiä, veljestä ja äidistä pidämme molemmat, musiikista olemme eri mieltä, ja kaikki hänen tuttunsa tulevat minunkin tutuiksi. Isä on poissaolevan tuntuinen, kylmä ihminen, turhan tarkka ja pelottava, sanoo Karl Ove. Sanon hänelle, ehkä hän luulee, että se on oikeaa kasvattamista. Olet tuollainen vähän liiankin herkkä, hän haluaa ehkä karaista sinua. Sitten me vähän enemmän ymmärrämme häntä. Tyttöystävät ovat minusta kivoja, katson niitä vierestä, sinne he jäävät matkan varrelle.

    Hämmästyn miten samanlaisia ihmiset on Norjassa ja Ruotsissa kuin Suomessa. Ja lapset, ihania!

    Kun kuuntelen Karl Oven puhetta, hämmästyn, miten kauniisti hän osaa välillä ilmaista asiat. Vaikkei hän olekaan mielestäni varsinainen sanamaalari, välillä hän sanoo jotain niin kauniisti, että se jää mieleen.

    ”Ulkosalla, valon hitaan tulvan alla”, minusta niin kauniisti sanottu, että päätin käyttää sitä seuraavassa blogijutussani lainauksena.

    Näin voisin jatkaa matkaa hänen kanssaan loputtomasti. Mutta vaihteeksi olen siirtynyt elämään Virginia Woolfin siivelle. On kiva kun hän kirjoittaa ja kertoo ajatuksiaan… Sitten kun saan kakkos-osan Virginian päiväkirjasta läpi eletyksi ja jään odottamaan seuraavaa (niitä on viisi osaa) palaan taas Karl Oven seuraan, vaihteeksi. On jännä nähdä, mitä tapahtuu viidennessä ja kuudennessa kirjassa. Mihinkähän niiden mukana joutuu, vaihteeksi?

    Elämä on hieno asia! Sitä kannattaa tutkia eri näkökulmista.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo ylläoleva yrittää selvittää, miten yleensäkin luen kirjoja. Tätä tällä kertaa.

      En analysoi, vaan hyppään kyytiin ja seurustelen sen kanssa. Jos se ei vastaa odotuksiani keskeytän lukemisen ja panen kirjan kylmästi sivuun. Hylkään sen.

      Poista
  15. Harmillista, etten päässyt Knausgårdin lapsuudesta kertovaa kirjaa alkua pidemmälle. Ihmettelin hetken julkisuuden rummutusta. Moodini ei ollut ilmeisesti oikea. En ylipäätään jaksa lukea lapsuuden kuvauksia, tai vaikkapa turhien julkkisten henkilöhistorioita. Utooppinen fantasiakirjallisuus ei myöskään kiinnosta pätkääkään, mutta ei myöskään seksillä tai väkivallalla mässäilevät rahantekotarinat. Liika realismikaan ei kiinnosta (esim. Päätalo), ellei kirjoittaja loihdi arjen kuvauksiin omaperäisiä, ennennäkemättömiä ja kuulumattomia, kiinnostavia kulmia ja atmosfäärejä. Kieli on avainasemassa kaikessa, vaikka itselläni lieneekin diagnosoimaton lukihäiriö. Alkoholismi kirjan aiheena tympii. En myöskään jaksa tylsiä kehitystarinoita tai perhetragedioita...eli mitä jää jäljelle...vähän, mutta sisällöllisesti paljon.
    Olen huomannut, että uudet sukupolvet ovat herkkiä laumaeläimiä erilaisten medioiden aivopesuun. Elokuvat, musiikkiin liittyvät kuvat ja äänet sekä sos.media mahdollistavat vain yhden mielipiteen tai näkökulman massoille kerrallaan. Kaikki tuulettavat ja peukuttavat kuorossa samoja mediaseksikkäitä
    ja hyvin myyviä, pinnallisia näkemyksiä.Ei aivan kaikki mene ajattelematta mukaan ihan mihin tahansa peukutukseen, mutta nenästävedettäviä samaan mielipidekuoroon liittyviä on paljon.
    Mitä kirjailija siis haluaa välittää lukijoille? Miksi hän on kirjoittanut teoksensa? Vainko purkaakseen angstiaan? Totta, että henkilökohtaisuudesta - yksityisestä saattaa tulla yleisesti samaistuttavaa, mutta onko kirjailijalla uusia ajatuksia, filosofisia näkemyksiä?
    Onko keisarilla tässäkään aihepiirissä vaatteita tarpeeksi?
    Näillä näkymin en jaksa lukea ko. romaaneja.
    Tapasan analyysi on varmasti oikeaan osuva. On myös mielenkiintoista lukea mielipiteitä täällä, vaikka en itse luekkaan kirjoja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta oli mielenkiintoista lukea tämä sinun mielipiteesi yleensä kirjoista, Leonoora. Tunnen paljon ihmisiä jotka eivät lue kirjoja ollenkaan. Yleensä he, jos tulee puhekin kirjoista, koettavat heti muuttaa puheenaihetta. Sinä olet kiinnostunut ja ilmeisesti paljon lukenut, mutta olet hyvin valikoiva kirjavalinnoissasi, se käy ilmi tästä puheenvuorostasi. Se on ihan hyvä peruste. Mutta toisaalta, jos ei ole jotain kirjaa itse lukenut, ei ehkä kannata luottaa toisten mielipiteisiin siitä. Sitä virhettä sinä et varmaan teekään. Seuraat vaan kiinnostavaa keskustelua. Onhan jokainen mielipide oikea, mutta makuasiat erilaisia.

      Poista
    2. Tuo on totta, että muiden mielipiteeseen kirjasta ei tule luotettua automaattisesti.

      Sitten on kuitenkin niin, että jos joku sellainen ihminen kehuu, jonka sanaa arvostan ja haluan kuulla, uskon pitäväni minäkin kirjasta. Ja päinvastoin, jos joku ei niin kiinnostava puhuja tai kirjoittaja kehuu, en kovasti kiinnostu hänen mielipiteestään.

      Poista
  16. Mitäköhän tuo kirjasarja tekee perheen lapsille? Saattaa siinä olla tarpeen terapiaistunto ja toinenkin. (Niille olisi kenties tarvetta, vaikka sarjaa ei olisi kirjoitettukaan.)

    Kirjailija näyttää ikäisekseen hyvin vanhalta ja kuluneelta. Hänen elämänsä on ollut rankkaa, siitä ei ole epäilystäkään. En silti keksi ainuttakaan syytä miksi lukisin kirjan / sarjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa, Kuunkuiske, varmaan kaikki vanhemmat tekevät virheitä kasvatuksessaan (jota sanaa en ole koskaan oikein ymmärtänyt, sillä vaikka on lapsia, harvat vanhemmat erikoisesti ajattelevat "kasvattavansa" niitä. Siinä ne kasvavat sivussa ja ottavat itse esimerkkiä, jos ottavat, kaikesta, mitä näkevät ja kuulevat. Jotain ohjeita voivat antaa, mutta ottavatko lapset ne tosissaan, siitä voi olla eri mieltä. Niin kilttejä lapsia ei taida olla, jotka jokaista neuvoa noudattavat, mieluummin purnaavat vastaan.
      Nykyään näyttäisi siltä, että asia on keikahtanut joskus päinvastaiseksi. Lapset neuvovat ja ohjaavat vanhempiaan! Ja nämä, perhesovun nimessä antavat lapsille periksi.

      Minua vieläkin harmittaa, kun löysin isäni muistiinpanoja elämänsä ajalta. Ai että minusta oli mieluista niitä lukea, vaikka se kertoi isän nuoruudesta ja hänen vaellusvuosistaan. Ja ai että minua suututti, kun huomasin että siitä oli revitty lehtiä ja loppukin kokonaan pois! Olin vihainen, epäilin äitiä. Mutta mitään todisteita siitä kuka oli repijä, ei ollut.

      Jos olisin Knausgårdin lapsi, lukisin onnellisena hänen kirjojaan, varsinkin päiväkirjoja. Itsekin pidän päiväkirjaa. En aio niitä repiä missään vaiheessa.
      Lukekoot, kuka haluaa, ne on totta. Nauratti minua, kun olin kerran vahingossa jättänyt päiväkirjan auki kesken kirjoituksen. Mun lapsi oli jatkanut juttua keppikirjaimin ja piirtänyt siihen sarvipäisen miehenkuvan. Se sopi hienosti tekstiini! : D

      Poista
    2. On surullista lasten kannalta, jos vanhemmat ovat hyvin epätasapainoisia ihmisiä. Sellaisia perheitä on paljon. Parhaansa varmasti kaikki vanhemmat tekevät niillä voimavaroilla mitä heillä on.

      Poista
    3. Minusta kasvatus ei ole ohjeiden antamista ollenkaan, vaan juuri tuota kuvaamaasi mukana elämistä ja toki ohjaamista esimerkiksi toisten huomioonottamiseen ja arvostamiseen.

      Voi mikä aarre olisikaan vanhempien päiväkirjavihko! Oikein surettaa nyt tämä tietokonekausi, kun koneiden mukana katoavat monen vanhan ihmisen tarinat ja muistiinpanot ja valokuvat. Eivät kaikki osaa tai ehdi tallettaa noita aarteita toiselle koneelle tai kopioida muistitikuille. Kun vanha kone heitetään pois, katoaa paljon elettyä elämää.

      Poista
  17. Donna Mobilen kirjat - blogissa on (osoitteessa: http://donnamobilenkirjat.blogspot.fi/2016/05/karl-ove-knausgard-taisteluni-kuudes.html ) on kuvattu tarkkaan ja hyvin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni kuudetta osaa. Kannattaa käydä lukemassa.

    Viidettä osaa kuvasi jo kauan sitten Anita Konkka blogissaan Sanat. Se löytyy kyllä jos käy tässä blogissa Sanat, ja on, niin kuin aina siinä blogissa, mielenkiintoista tekstiä. kuvattu,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ... harvaa tekstiä alussa, ja 'kuvattu' sana turhaa ylimääräistä bonusta lopussa! Ei voi mitään. En poista. Ehkä siitä nokkela lukija saa selvän.

      Poista
  18. Minulla Knausgårdin lukeminen on hyvin samanlaista kuin Liisulla, mukana taivallusta. Eläytyminen tulee kärsivällisyyden kautta. Minusta Tapsa olet nyt vähän hätäinen, kuin elokuvan katsoja, joka sulkee telkkarin kesken leffan. "Luulin, että tässä olisi jotain hohtoa. Eipä ollut!"

    Ei silti, jokainen lukee tavallaan ja kiintyy erilaisiin tyyleihin.

    Tapsa, se, että koet Knausgårdia hehkutetun "väärin", johtuu vain siitä, että sinä et löydä sitä jotain.
    Sinun hämmästyksesi ja närkästyksesi on samanlaista kuin miehelläni, kun tulimme Cats-musikaalista ja hän oli ainoa, joka koki, että rahat menivät hukkaan. Hän oli jopa nukahtanut kohdassa, jossa minä elin kyynelehtien mukana vanhan kissan haikeudessa.

    Me olemme erilaisia. Minulle taas Päätalo on ihan yhdentekevä.

    Jos jokin ei sytytä, niin sitten jokin muu sytyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan moitteet vastaan mukisematta, mutta huomautan kainosti, että jo alunperin lukemiseni lähtökohtana oli nimenomaan ottaa selvää löytyykö valtaisalle kohulle katetta.

      Rehellisesti sitten tunnustin, että minä en ainakaan löytänyt. Kirja oli ihan ok, mutta mielestäni siinä ei ole mitään erityisen uutta, ei sisällössä eikä rakenteessa.

      Eihän se ole edes moderni, vaan päinvastoin esim. nuoruuden rakkausjutut muistuttavat tyttökirjoja.

      Mitä taas Päätaloon tulee, niin hänen kauttaan löysin elävän yhteyden omien vanhempieni maailmaan ja kokemuksiin. Mutta ei näistä asioista todellakaan kannata kiistellä, vaan keskustella.

      Poista
  19. Kuudes kirja antaa selityksiä nimelle. Sieltä löytyy nelisensataa sivua esseetä ja historiaa Hitlerin vastaavasta. Komppaan Liisua ja Marjattaa: Knausgårdia lukiessa kulkee mukana, löytää yllättäviä, hauskoja havaintoja ja ajatuksia, loistavaa kieltä. Se ei ole talonrakennusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meinaatko, että Knausgård tiesi jo aloittaessaan, että vuosien kuluttua kuudennessa osassa tulee selitys nimivalinnalle? Rohkenen epäillä.

      Epäilen paremminkin niin, että hänelle tässä vaiheessa maineen karttuessa tuli tarve selittää nimivalintaansa. Ei kai se, että kirjasarjan loppuosaan on sisällytetty 400-sivuinen essee natsismista, vielä riitä selittämään, miksi hän alunperinnimesi kirjansa natsismin raamatun mukaan?

      Voin tietysti olla väärässäkin ja Knasu ihan oikeasti yhdistää oman taistelunsa ja Hitlerin taistelun jollakin nerokkaalla tavalla. Tekeekö hän niin?

      Poista
    2. Niin hyvä on tuo alustuksesi Knausgårdista, että se herättää paljon mielipiteitä. Saat myötä- ja vastakaikua. Tämä ei ole kuitenkaan kilpalaulantaa, suhtaudut itse siihen vakavasti epäilijänä, eikä se ole ollenkaan ihme. (Jos esim. mun miehen pitäisi lukea tai edes vilkaista yhtäkään kirjaa tästä sarjasta, hän kieltäytyisi heti. Hänen mielikirjansa on Šolohovin Hiljaa virtaa Don, jonka hän on lukenut nuorena, ja vetoaa aina siihen, jos kirjoista on puhe. :) Sinä sentään olet jopa lukenut ensimmäisen osan, onnittelen.

      Kaikki, mitä Knausgårdista puhut, on totta, moni on samaa mieltä. Onhan se paljolti tavallisen arjen kuvausta, joka luettuna voi tuntua melkein tympeältä. Mutta kun hän kuvaa omaa elämäänsä, siitä heijastuu hänen päänsä sisällä tapahtuvat asiat, jotka minua esim. kiinnostavat enemmän kuin tapahtumat hänen ympärillään, siis ulkoiset tapahtumat. Niitäkin hän kuvaa hyvinkin yksitysikohtaisesti, ilman niitä, ei hänen mielensä saisikaan mitään polttoainetta.

      Tuo sun kysymys etukäteissuunnittelusta on turha, hänhän melkein julkaisi sitä mukaa kun kirjoitti. Leena /Donna Mobile tarkoittaa vain (käsittääkseni) että tuo jumalattoman paksu kuudesosa on samalla kuin katsaus kaikkeen tapahtuneeseen. "Se ei ole talonrakennusta", ei olekaan, vaikka minusta jokainen ihminen rakentaa taloa eli itseään koko elämänsä ajan. Jotkut harrastavat kehonrakennusta, jotkut mielensä rakennusta (jotkut joutuvat käymään terapiassa, kun oma mieli romahtaa ja tarvitsee sen korjaamiseen apua). Talo onkin ihmisen vertauskuva.

      Täytyy sanoa, että minulla ei ollut Hitler mielessä kertaakaan, kun luin neljä osaa, vaikka jokaisessa ihmisessä on hiven Hitleriä - hulluutta ja kostonhimoa omista harmeista. Jokaisen elämä on Taistelua omalla tavallaan. Ei siihen Hitleriä edes tarvittaisi. Minusta Hitlerkin oli ihminen, mutta sairastunut sellainen. Säälittää hänen osansa. Hänestä kun on tullut eräänlainen pahan vertauskuva. Mutta sen kuvan tekemiseen osallistui melkein kokonainen kansakunta ihmisiä, jotka olivat aatteen innostamia.
      Sen takia en tykkää yhtään aatteista, ne on pelottavia, ja niissä on aina lieveilmiöitä.

      Poista
    3. Nous taloni yhdessä yössä –
      kenen toimesta, Herra ties.
      – Se auttoiko salvutyössä,
      se Musta Kirvesmies? –

      On taloni kylmä talo,
      sen ikkunat yöhön päin.
      Epätoivon jäinen palo
      on tulena liedelläin.

      Ei ystävän, vieraan tulla
      ole ovea laisinkaan.
      Vain kaks on ovea mulla,
      kaks: uneen ja kuolemaan.

      Näin kuvasi talonsa rakentamista Uuno Kailas.

      Poista
    4. Hyvin kuvasikin! Suorastaan puistattavan hieno runo. Jossain vaiheessa varmaan itse kukin voi tuntea samoja äärimmäisen tyhjyyden tunteita, jolloin kylmä tuuli puhaltaa ja saa palelemaan ja kokemaan kosmista yksinäisyyden tunnetta. (Oon kokenut, mutta se on mennyt ohi).

      Poista
  20. Äärimmäisen rohkea ja tulisieluinen Knausgård kirjoittaa tavalla, millä Jouko Turkka aikoinaan ohjasi. Knausgård on eittämättä hyvin rikas mielenkirjoittaja. Onko hän liiankin rohkea ja avoin, jopa tuhoksi asti jää ainakin vielä mysteeriksi. Hyvä kirjailija on aina moniulotteinen ja tunne-elämältään hyvinkin voimakas. Hän tuo persoonansa eri osat rohkeasti tapetille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin lukemassa Leenan Donna mobile -blogin Knausgård-kirjoituksen kuudennesta osasta. Hieno kirjoitus ja vahvistaa tarvetta lukea koko sarja. Nyt on menossa toinen osa.

      Huomasin sieltä kommenteista Marjatta Mentulan kommentin. Marjatta, hieman epäröit paksun kirjan lukemista, koska käden lihas oli ärtynyt. Minulla on sama vaiva, tai siis ehkä rannenivelten herkkä kipeytyminen. En jaksa kannatella paksuja kirjoja ilman "tuskia". Siksipä paljolti luen kirjani usein tabletilta e-kirjoina, nämä Knausgårditkin. Hinta 4,90 Elisa-kirjassa. Haaveissa siintää kuudes, viimeinen osa. Onhan Knausgårdin tapa kirjoittaa itseään ulos ja auki kovinkin kiinnostavs. En silti tiedä, onko hän vaikkapa Henrik Tikkasta (osoitekirjat) parempi.

      Poista
    2. Kirjastotkin välittävät nykyään myös e-kirjoja. Sen saa koneelleen määräajaksi. Kun aika on umpeentunut, kirja katoaa itsestään.

      Gutenberg on paikka, jossa on tuhansia kirjoja eri kielillä, myös suomeksi. Niitä saa sieltä ilmaiseksi koneelleen tai voi lukea paikan päällä. Varmaan tämä onkin jo kaikilla tiedossa.

      Poista
  21. Mielelläni minäkin tähän Tapsan alustukseen, joka on kummallisen hyvä, sanoisin jotain. Esimerkiksi äärimmäisen hienoja ja hieottuja ja nerokkaita ja muutenkin suurenmoisia lauseita (suosionosoituksia!) mutta kun en ole lukenut (lisää suosionosoituksia!) kirjaintakaan tältä Klasulta (raivoisia suosionosoituksia!) ja vielä vähemmän Kallelta (suosionosoituksia jotka eivät meinaa millään laantua) niin on ehkä parempi (kerää muistiinpanonsa katederin pömpelistä) että en sano mitään.

    Pokkaa ja poistuu takavasemmalle. Jäätävä hiljaisuus tihkuu auditorioon. (Vain yksi ukko, tuo silmäpuoli-Kalle, jonka piti jäädä V.P.K::oon asemalle, alkaa taputtaa. Hänkin vain siksi että oli äsken nukahtanut ja nyt heräsi.)

    VastaaPoista
  22. Riku Riemun Turkkaakin olisin saatanan mielelläni kommentoinut. Pidän hänestä, etenkin kirjailijana. Mutta aina kun minun piti lainata lainakirjastosta "Aiheita", joku toinen rotta oli sen jo lainannut. Minä luovutin. Minä sanoo vaain että hyvä oli sinun alustus auch. Vaikka Jouko Turkka nykyisin olla ihan hullu. Mut se ei mikään ihme olla. Hän oli/on nero.

    VastaaPoista
  23. Siis tosimielenkiintoisia kommentteja on täällä saanut lukea. Siitä teitille kaikille kiitti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noniin on mielenkiintoista. Ja sun kommenttisi mikis lisäksi tosi hauskoja, piti oikein hörähtää.
      Tulin vaan niin myöhään tänne Liisun innostamana että en jaksanut lukea kaikkea. Ja ehkä vähän väistelenkin noita kriittisimpiä. Kun olen nuo 6 Knasua lukenut ja kirjoista nauttinut, niin en jaksa noita juttuja että mikä motiivi ja miksi tuo nimi etc. Ihan sama mulle, hyvää luettavaa!

      Poista
    2. Leena/Donna mobile, olisiko niin, että kirjoja olisi yleensä hyvä vain lukea, eikä niistä sen kummemmin puhua? Miksihän me tästä Knausgårdistakin nyt jaksetaan kaikki esittää omia ajatuksia? Onko tämä kirjojen mainostamista, vai mitä tämä on? En ymmärrä.

      Sanot: "Kun olen nuo 6 Knasua lukenut ja kirjoista nauttinut, niin en jaksa noita juttuja että mikä motiivi ja miksi tuo nimi etc. Ihan sama mulle, hyvää luettavaa!"

      Miten minusta alkoi yhtäkkiä tuntua samalta. Kun tietää, että kaikki ajattelee erilailla, miksi minäkin olen tänne ajatuksiani työntänyt, vieläpä liikaa. Onko se vain jonkinlaista kontaktiääntelyä? En tiedä. Pää on nyt ihan sekaisin. Taidan lähteä lenkille!

      Poista
    3. Aika mielenkiintoinen tuhahdus Leena-donnalta tämä kirjoista keskustelun turhuus ja ikävyys, kun kuitenkin pikaisen silmäyksen perusteella hän pitää itsekin kirjablogia, jossa on esitellyt lukemattomia (?) kirjoja!

      Vai tarkoitatko, että väärin keskusteltu?

      Poista
  24. Leena/Donna mobile! Kiva nähdä uutta verta tällä tatamilla! Olen otettu, sekä omasta että iineksen puolesta. Mutta otetaanpa Sinulta ensin nämä obligatoriset henkilötiedot, oletko valmis? Vai olet Donna Anna Leena? Mikäs sen mukavampaa sitten. Tässä näitä kysymyksiä alkaa singoilla... a) oletko neiti, rouva, leski, eronnut, salakihloissa minun kanssani, et mitään näistä, jotain muuta, ja jos jotain muuta niin mitä? Näistä saa valita pari kolme vaihtoehtoa mutta ei mielellään kaikkia. Koska silloin menen laskuissani sekaisin. Eikä se ole suotavaa se. - Kaikkien oikein vastanneiden kesken arvomme vielä pienen ylläri palkinnon. En voi sanoa mikä se on, koska silloinhan siitä lähtisi yllätysmomentti pois, mutta voin vakuuttaa että suusi loksahtaa hämmästyksestä, auki, kun näet palkinnon. Jo siksi kannattaa vastata kyseilyihini. Koska olen valinnut juuri Sinut noin seitsemän miljoonan muun suomalaisen joukosta. Vain Sinut! Ja vain Juuri Sinut! Ja vain Tänään!

    Ps. Voit lähettää pankkitililleni 999,99;- euroa. Se on aika vähän, eikö Sinustakin, ottaen huomioon että juuri Sinä olet yksi seitsemästä miljoonasta! Ajattelepas sitä!

    Ja sillä aikaa kun Sinä niillä pikku pullanhajuisilla sormillasi - aijai muuten miten nätisti olet plankannut kyntesikin! monet jo Sinun ikäisesi naiset eivät moista enää osaa - siis niillä sormillasi näpsyttelet minun pankkinumeroani joka on PYP/KOP 123 456 789 ja Nolla. (Tulihan se nyt varmasti oikein? vuorenvarmasti?) Jos tuli, lupaan soittaa Sulle pumppumaista musiikkia. Tämä kuvaa osuvasti sitä palkintoa, jonka ehkä olet jo voittanut? - Ps. Seuraa muuten mitä Tuuba tekee. Minustakin se välillä panee ihan omiaan, puhkuu kuin pubertteetti-ikäinen.. No, pojat on Boysseja.

    https://www.youtube.com/watch?v=5oMEnNQj5Hs

    VastaaPoista
  25. En viitsi mennä enää tuonne väleihin, vaan kirjoitan tänne loppuun.

    Tapsa - edelleen - se, että sinä et löydä Sitä Jotain näistä kirjoista ei tarkoita, että sitä ei siellä olisi!
    En voi sanoa, että tryffelit ovat bluffia herkkuna, jos en niistä itse pidä tai että jokin taidelaji on huono, koska minä en näe siinä mitään erityistä.
    Oma kokemus on tärkeä, mutta siitä ei voi tehdä yleistä totuutta. Sen perusteella ei voi kieltää jonkin asian arvoa!
    Sinä toivot, että sinulle selitettäisiin Knausgårdin arvo ja hänen suosionsa salaisuus. Ei sitä voi tämän enmpää tehdä tehdä. Lue vaan lisää ja jos et edelleenkään pidä, niin luovuta.

    Taisteluni-nimestä vielä.
    Miksi pitäisi ajatella, että Knausgårdilla olisi ollut mielessä tämä Hitlerin teos. Eihän H:lla ole mitään yksinoikeutta tähän sanaan. Minulla ensimmäin mielikuva oli, että tämän nimisissä kirjoissa on ahdistuksen kuvausta, mikä on osoittautunut todeksi.
    H:n kirjan nimen käyttö sopisi myös ironisena vetona.
    Tuossa viimeisessä kirjassa hän kuuluu (en ole siis vielä lukenut) pohtivan erinäisten ihmisten suhtautumista kirjaan. Siihen sopii myös tämä Hitleriin yhdistäminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis ensimnmäinen mielikuvani kuullessani Knausgårdin kirjoista, oli että näiden kirjojen kirjoittaja kuvaa ahdistusta. En ole ikinä lukenut Mein Kampfia, joten se ei silloin tullut mieleeni.

      Poista
    2. Enkös minä aika avoimesti tunnustanutkin, että yritin löytää katetta Knausgårdin valtavalle suosiolle ja kohulle, mutta en löytänyt - mutta en väittänyt, ettei joku muu löytäisi tai sitä ei olisi lainkaan? Ainakin se oli tarkoitukseni. Kirjoitus kuvastaa vain minun mielipidettäni, ei absoluuttista totuutta.

      Minulle nimestä Taisteluni tuli heti ja hakematta mieleen 1) Hitler, 2) natsismi, 3) keskitysleirit, 4) polttouunit, 5) juutalaisten joukkotuho usw. Senkin takia jonkun nuorehkon norjalaisen kirjailijan oman psyyken pohdinta saman nimen alla tuntui lähinnä keskenkasvuiselta jipolta, hakaristin maalaamiselta seinään.

      Mutta toivoin Knausgårdista tykkäävien astuvan rohkeasti esiin ja olen siitä erittäin kiitollinen, ihan oikeasti!

      Poista
  26. Marjatta, Tapsa minusta nimenomaan kysyy, ei väitä, mitä erikoisen uutta ja merkittävää kirjaa tai kirjoja ylistäneet ovat niistä löytäneet, kun hän ei itse löydä tätä uutta. Käsitän niin, että hän on utelias, ei tuomitseva. Samalla mielellä itsekin luin ykkösosan, ja yhtä uteliaana ja myös kriittisenä jatkan muita osia. Välitöntä nautintoa niistä ei minulle välity, mutta kiinnostavuutta kylläkin.

    Tuota jäin tänään miettimääm, kun luin Hesarista kuudennen osan mainosta, että erityisen merkittävää on se, että Knausgård varoittaa maailmaa pahuuden noususta. Kiinnostaa kovasti se, onko pahuus tässä sellaista, jonka jokin taho voi omia agendakseen ratsastaakseen sillä. Toivottavasti ja varmaan ei. Pahuushan on universaalia ja näyttäytyy järkyttävimmillään siellä, missä sitä ei pitäisi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Tapsan pitäisi kohdistaa kritiikkinsä nykyisen kirjamainonnan ja myös kirja-arvostelujen hehkutustyyliin eikä harmistua Knasulle, joka ei odottanut mitään suosiota. Onhan tuolla nyt kaikenlaista persoonaan kohdisruvaa, jopa epäilyä miehen heikosta seksuaalisuudesta.

      Olen ihmetellyt monen, monen kirjan hehkutusta paljon enemmän kuin Knausgårdin kirjojen: Lopotin, Oneironin, Erik Axl Sund -jätkien dekkareiden.

      Jos Tapsa taas tarkoitat blogihehkuttajia, niin moni jättää kirjoittamatta niistä, mistä ei ole hyvää sanottavaa. Bloggaukset ovat yleensäkin voittopuolisesti myönteisiä, osa jopa vain tätä hehkutusta.

      Itse kaipaan kunnollisia myös heikompia puolia asiallisesti käsitteleviä kirjoituksia niin lehdiää kuin blogeissa.

      On helppo saada hepuli, jos lähtee näihin hekutuksiin uskoen tutustumaan johonkin kirjaan. Siinä voi käydä kuten postiimyynnistä tilatessa. Kuvassa hieno vaate onkin todellisuudessa ihan muuta.

      Itse olen lukenut Knausgårdia eläytyen. Olen löytänyt hänen kirjoituksistaan paljon surua. Jotkut kohdat ovat olleet minulle tylsiä, mutta jollekin muulle lukijalle varmaan nekin tärkeitä.
      Minusta tämä sarja on merkittävä saavutus autofiktiokirjallisuudessa.

      Mitä tuo mikis tuolla sekoilee!? Ei kuulosta kovin asialliselta.

      Poista
    2. Mietin tässä sitä, että hyvä esimerkki autofiktiokirjoittamisesta on myös tietyntyyppinen blogikirjoittaminen. Sellainen, jossa kirjoittaja kirjoittaa tarinanomaisesti tai väliin suoraankin omasta elämästään. Tämä tehdään useimmin pitkän linjan nimimerkin takaa. Omalla nimellään kirjoittavat eivät täällä käsittääkseni kirjoita autofiktiota.

      Esimerkiksi minä olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta ja kertonut täällä monia merkittäviä ja hävettäviä asioita elämästäni. Olen saanut jopa solvauksia siitä, että halvennan lähipiiriäni. En ole valehdellut, mutta tietenkin kirjoittamisessa on aina myös fiktiota, minulla monesti tyylistä johtuvia.

      Mikiskin kirjoittaa käsittääkseni - tai sitten ei - autofiktiota. Ja omituisimpienkin kirjoitusten takana voi olla henkilö, jolla voi olla sellaisia kirjallisia meriittejä, joita ei äkkinäinen heti huomaa. - Ja joskus olen miettinyt Liisun upeitten tarinoiden kohdalla, missä määrin ne ovat autofiktiivisiä.

      Poista
    3. Iines, totta!
      Eiköhän kaikessa mitä kirjoittaa, maalaa ja muulla tavalla luo, ole itseä? Ihan kaikessa.

      Omasta elämästä kertominen on minun mielestäni aina autofiktiota johtuen yksinkertaisesti muistamisprosessin luovuudesta, aukkojen täyttämisestä, tarinan kiinnostavaksi tekemisestä, hauskuttamisesta jne, tyyliseikoista, kuten toteat.

      Toisen kirjoittamissa elämäkerroissa jostakin henkilöstä on joskus niin paljon kirjoittajaa, että teoksesta tulee samalla kuva kirjoittajasta. Mieleeni tulee esimerkkinä Aino Suholan kirjat eri henkilöistä, mm Jari Sillanpäästä ja Riitta Uosukaisesta. Ne ovat hyvin paljon myös kirjoja Aino Suholasta.

      Poista
    4. Hyviä huomioita, Marjatta, taisin todella olla hieman ärtynyt Knausgårdiin, kun en päässyt lukiessani samaan flow-tilaan kuin moni arvostelija... (Saman kohtalon koin Valtosen hurmioon asti hehkutetun Finlandia-palkitun teoksen kohdalla. Ihan hyvä, mutta ei "niin" hyvä.)

      Mutta eikö moite siitä, että kohdistan arvosteluani myös Knausgårdin persoonaan, ole miehen kirjailijalaadun tietäen hieman outoa...? Jos hän käyttää materiaalianaan oikeita ihmisiä oikein nimin, kuten kerrotaan, niin ei kai hänkään silloin suojassa voi olla?

      Mutta pysyn kannassani: nuoren miehen odysseiaksi ainakin ykkösosassa on harvinaisen vähän ja kesyä seksiä. Härmäläisestä katsannosta ryypiskelykin on pikkusievää. Miksi, kyllä se ainakin minua kiinnostaa.

      Poista
  27. Miksi anonyymit ja nimimerkkikirjoittajat heittävät usein läppää toisten kustannuksella ja omalla nimellään kirjoittavat ovat pikemminkin itseironisia?
    Molemmilla tyyleillä syntyy kyllä autofiktiota, mutta kannatan jälkimmäistä, koska sitä on miellyttävämpi lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä omalla nimellä ei kehdata kehua itseä, vaan ollaan mieluummin itseironisia, mikä on kyllä hauskempi lukea kuin kehuminen tai haukkuminen. Anonyymina on tietenkin helppo purkaa toisiin omaa pahaa oloa ja katkeruutta.

      Itse viittaan anonyymeilla blogimaailmassa pitkän linjan nimimetkkikirjoittajiin, joilla on usean vuoden blogi elämästään. Tällainen nimimerkkikirjoittaja on minusta taas usein avoimempi ja ehkä rehellisempi kirjoituksissaan kuin moni nimellään bloggaava. Oman nimen käyttö panee huolehtimaan imagosta, ja tällöin ns. avoin avautuminen jää ehkä vähemmälle. Valitaan tarkoin se, mitä annetaan ulos. Ja toki syytäkin on, internetissä, olla nimensä kanssa varovainen.

      Poista
    2. Minä kirjoitin someajan alkuhämärissä, kauan sitten, omalla nimelläni, mutta lopetin sen sitten.

      Ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että minut tunnettaisiin esim. täällä omalla nimellänikin, mutta koin hankalaksi sen, että jos joku puolituttu tai peräti asiakas googlaisi nimeni, niin esiin tulisi erilaisia blogikommentteja erilaisista aiheista - alkuaikoina aika paljon esim. uskonnollisia.


      Poista
  28. Olen suurella mielenkiinnolla lukenut keskustelun!

    Marjatta, kommenttisi ja huomiosi olivat kiinnostavia! En itse erityisemmin pidä Karl Ovesta, mutta luen kyllä, joskin laiskanlaisesti, kun en kerta pidä.

    Liisu, oli kiva lukea, miten luit!

    Kuunkuiske, minäkin mietin, miten lapset reagoivat.

    Tapsa, kirjoitit hienon epäilevän Tuomaan analyysin - mutta tarvitsiko vetää tyttökirjat alentuvassa sävyssä arvioon? Ehkä Knaussi kirjoitti ensirakkauksistaan romanttiseen sävyyn, koska ne nyt yleensäkin tuppaavat olemaan romanttisia?!

    Ihan viran puolesta ärsyynnyn siitä, että tyttöjen/naisten genre kirjallisuudessa tarkoittaisi samaa kuin höttöä hölmöille. Tytöt lukevat tyttökirjoja, koska ne hyvät kirjat ovat teoksina hyviä, eivät sössöttävää mössöä! Naiset kirjoittavat noita kirjoja naisille, useimmiten - ovathan ne idealistisia, ja aikansa kuvia, ja vaikka mitä. Jotain me hönö-hempukat tehdään kuitenkin oikein, kun ei likat yleensä kauheasti kärvistele itsekseen sukupuolisuudestaan. Se aika tulee vasta, kun pojat ja miehet pääsevät vaikuttamaan asiaan. Itse en ole koskaan maannut sängyssä murrosikäisenä ja miettinyt että pimppi on vääränlainen.... Tiesin tyttökirjojen vankkumattomalla, sanattomalla tuella, että hyvä se on, ja oli miten oli, itse löydän kuitenkin isona ne pojat ja miehet, jotka pitävät minusta siksi, että olen minä, ei minkään elimen takia! Enkä muita haluaiskaan!

    Tulee ihan mieleen Myry Voipio, ja tyttökirja-väittäri, siitä puhuin jokin aika sitten Iineksen ja Schnurin kanssa, ja siihen pitää palata! - Schnur: löysitkö niitä Myry-kuvakirjoja taaperollesi? :)

    Myry Voipio siis löysi uusista tyttökirjoista iloista seksiä

    http://www.hs.fi/tiede/a1455165797837

    Uusia kirjoja en ole lukenut, mutta uskon kyllä.

    Ja harppaankin naisten kirjoihin: Jude Deveraux on sanonut, että romanttisten romaanien kirjoittajaa, ja lukijaa, pidetään molempia suunnilleen yhtä älykkäänä kuin porkkanaa. Huolimatta siitä, että hyvät kirjat vaativat valtavan taustatyön, ehkä laajan historian tuntemuksen - tottavieköön ei voi sijoittaa romanssia 1430-luvulle, ja antaa päähenkilön tarttua saksiin, jos ei ole varma, koska sakset, ja minkälaiset, oli kehitetttty, ja täytyy tietää, mikä oli Englannissa garderobe. Muuten tulee äkäisiä kirjeitä, ja paljon!

    Kirjailijat eivät suhtaudu lukijoihinsa ylimalkaisesti, miksi muut katsovat asiakseen dissata ja sivuuttaa?

    Dekkarit on jo hyväksytty piireihin; vaadin samaa arvostusta tyttökirjoille ja romansseille!

    Noh, voin nyt laskeutua saippualootalta, ja Tapsa, olet ihana - ajattelet vain jatkossa loppuun asti, ennenkuin puhut! ;):) :D

    Toivoo Feministi Char - en nyt kuitenkaan rintsikoita polta, ovat liian södet pitsiunelmat... :)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. P.S. Uskon kyllä, että sukupuolisuus on sukupuoleen sidonnaista, jos nyt kömpelö käännös sallitaan - sex is related to gender. Oma pieni hoitopoikani kävi vahvaa iskä-vaihetta läpi kolmivuotiaana. Siihen kuului ärrän pärisyttäminen, ja voimatyökalut, ja se, kun kerran hain poikaa päikkäristä, ja hän oli mietteissään.

      Olen ehkä kertonutkin - hän avautui kotimatkalla: "arvaa mitä, Char. Mun iskällä on kamalan iso pippeli". Ja huolestunut (?) ilme. Olivat olleet illalla suihkussa.

      Sanoin, että niin varmaan: iskä on pitkä ja komea mies, pippeli on sen mukaan. Sinäkin kasvat koko ajan, ja olet hieno poika. Poika nyökkäili miettiväisenä. Äitiä onnittelin. :) - No en vaiskaan, mutta kerroin jutusta, että taas tietävät, missä mennään!

      Muutenkin lasten seksikasvatus oli mun kontollani, kun päivät vietin heidän kanssaan. Hyviä, reippaita nuoria aikuisia ovat. Suhtautuvat ainakin päällisin puolin itseensä ja muihin avoimen hyväksyvästi, molemmat.

      Tytön kanssa ei tuollaista ns. mittasuhde-keskustelua koskaan käyty, rinnoista tai muusta.

      Mistä tuleekin mieleen, että poikakirjoja vasta tarvittaisiinkin!

      Poista
    2. Char, minusta tuntuu että esim. Sue Townsendin Hadrianus - kirjat ovat teinipojille hyvää luettavaa. Ja Jenni Pääskysaaren Poika sinä olet...Ostin sen siskoni 13-vuotiaalle ja hän taisi tykätä siitä melkein yhtä paljon kuin minä.

      Poista
    3. Pieni huomautus, tai ehkä pikemmin lisäys tuohon Myry Voipion "uusiin tyttökirjoihin".

      Voipion väitöskirjan uusilla tyttökirjoilla ei käsittääkseni tarkoiteta aivan viime vuosina ilmestyneitä tyttökirjoja, joita on leegio, vaan tutkimusaineistona on 17 tyttökirjaa vuosilta 1889 - 2011.

      Täten aineistoon on ehkä ehtinyt hännänhuipuksi ja suureksi vaikuttajaksi päätelmien tekoon (tai sitten ei) Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -tyttökirja, joka voitti Finlandia Juniorinkin. Aiheenhan kaikki muistavat, heräävä seksuaalisuus ja lesborakkauden intiimikin kuvaus.

      Toinen kysymys on se, lukevatko tytöt oikeasti näitä aikuisten kriitikoiden heille valitsemia kirjoja, eli missä määrin päätelmiä voidaan tehdä tällaisten voittajaehdokkaitten teemoista. Kirjastonhoitajilta on kuulunut toisenlaisiakin äänenpainoja siitä, mitä nuoret haluavat lukea ja mitä he lainaavat. Romanttinen rakkaus on monen mielestä mukavampaa luettavampaa kuin seksuaalisuuden heräämisen realistiset kuvaukset.

      - Tämä pomppasi nyt sivuun aiheesta, anteeksi vain Tapsa, mutta en malttanut. Ja saa olla toista mieltä.

      Poista
    4. Iines, vastasinkin samaan romantiikka & seksuaalisuus-juttuun äsken Marjatalle - en ole lukenut Voipion väittäriä, eli en tiedä, mitä hän sanoo, ja mikä on lehtien otsikointia. Tai tekijän itsensä esille nostamaa teemaa, julkisuuden saamiseksi.

      Näppituntuma on minulla sama kuin kirjastonhoitajilla ja opeilla: romantiikka ja hienovarainen seksuaalisuus puree.

      Tosin pitää muistaa, että osa kasvavista tytöistä hakee sitä identiteettiäkin, seksuaalisesti, eli hyvä, että julkaistaan ja promotaan kaikkia kirjoja.

      Nuoret, ihan kuin me kaikki, osaavat poimia hienovaraisia vihjeitä ihan niistä vanhoista kirjoistakin - miksei sekin voisi olla iloista seksiä, jos on pakko määritellä.

      Palkinnoista en osaa sanoa mitään: ainahan ne on jotenkin epäoikeudenmukaisia. Siksi kai on varjo-Finlandiat ja pensselit.

      Tapsa: minä en pyydä anteeksi: avasit tämän keskustelun, joskin tarkoittamattasi, ja varmasti kestät sen nyt hienosti! :)

      Poista
    5. Älkää turhaan anteeksi pyydelkö, minähän tykkään tästä aiheesta. Ja olen tyttökirjojen suuri ystävä, ei todellakaan ollut tarkoitus mollata niitä!

      Poista
    6. Tapsukka, sinä kiva ja ihana mies, tiesinkin, ettei ollut tarkoitus! :)

      Poista
  29. Tulen tänne vielä kiittämään Charia hyvästä kommentista koskien tyttökirjagenreä. Minäkin sain teini-iässä romanttisista kirjoista hyvän alun seksuaalisuudelle. Tiesin odottaa jotain ihanaa ja tiesin olevani niin oikeanlainen kuin vain olla voi. En ole koskaan ajatellut asiaa tältä kantilta, mutta tosiaan näin nämä kirjat vaikuttavat. Ja kyllä vain poikienkin olisi hyvä lukea sukupuolisuuttaan kannustavaa kirjallisuutta eikä pelkästään katsoa vaatimuksia herättävää videomateriaalia.

    Luin juuri Suomen Kuvalehdestä (nro 21, 27.5.) Knausgårdin suomentajan Katriina Huttusen pitkän haastattelun juttusarjassa HÄN. Huttuselle on käännösurakan jälkeen jäänyt muistiin samat vavahduttavat kohdat kuin minulle, ensimmäisen lapsen syntymä ja vaimon romahdus.

    Hän määrittelee sarjaa huonouden ylistykseksi ja sanoo, että sitä ei voi olla maailmassa liikaa.

    Kääntäjä ei ole kyllästynyt Knausgårdiin. Hänellä on jo hyllyssään tämän uudet esseekokoelmat Om hosten ja Om vinteren, joilla on toinen kääntäjä. Ilmestyvät syksyllä.

    Huttunen tuntee, kuten HS:n kriitikko Anna Moring ja moni lukija, että oli aika ennen Knasua ja sen jälkeen.
    Tätähän Tapsa lähti ihmettelemään. Ei kai sille ole selitystä. Joillain on aika ennen Tuntematonta sotilasta ja sen jälkeen tai Täällä pohjantähden alla tai elokuvista Seitsemän surmanluotia.
    n

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuunkuiske, minusta Hadrianus oli lähinnä hauska, mutta on vuosia kun olen lukenut sarjaa - palaan asiaan. Ja kiitos Pääskysaari-vinkistä!

      Hadrianus saa minut miettimään South Parkia - josta pidän paljon, se on hauska! Ne pojat on siinä tosi äpelöitä, mutta pärjäävät hyvin, jos eivät kuole - ehkä se on voimaantumista?

      Marjatta, minulle tyttökirjat ja romanssit ovat tärkeitä vieläkin, siksi suhtaudunkin niihin intohimoisesti!

      Minun kaikille likkakavereilleni kirjoilla on ollut suuri merkitys myös, kelle Montgomary, kelle Austin - olen lukenut, kuten ystävätkin, kirjoja myös aikuistenosastolta. - Ja vaikkei mulle Angelicat ole napanneet, enkä tajunnut Avalonin usvien suuseksikohtauksia niiksi, kavereille kyllä! :)

      Kun siis puhutaan vähän isompien tyttöjen lukemisista.

      Minusta Annat ja Runotytötkin olivat eroottisia, ei seksuaalisia, eikä tarvinnutkaan. Ne riittivät rakentamaan hyvää itsetuntoa ja tervettä luottamusta. Itseen, ennen kaikkea, mutta myös muihin naisiin, ja miehiin. Poikiin, silloin kun olin lapsi.

      Kiitos kun vastasit, ja kiitos kirjavinkeistä!

      Poista
    2. P.S. Muistan kun murrosikäisinä hosuttiin Helsingin Rikhardinkadun kirjastoon hyvän kaverin kanssa - kamala peli, kumpi ehtii ensin palautettujen kirjojen osastolle, Susanna vai minä. Tavoitteena oli Anni Polvan romaanit. Siis ne aikuisten.

      Nyt saan vähän samoja kicksejä kun yksi lempikirjailijani Susan Elisabeth Phillips julkaisee kerran kahdessa vuodessa romaanin - ne ovat hauskoja, hyvin kirjoitettuja, ja eroottisia, jos sellaisista pidät!

      Poista
    3. Tässä lukemisessasi tulee hyvin esiin se, mitä ajan takaa ylemmässä kommentissdani tyttökirjallisuudesta, Char. Eli tytöt lukevat mieluummin romanttisia rakkauskirjoja kuin suoria seksuaalissävytteisiä kuvauksia. Tätä palautetta on tullut siis kirjastoista ja nuorten kirjallisuudenopettajilta.

      Toista linjaa edustavat monesti kriitikoiden nuorisokirjavalinnat. Voittajiksi eri lohkoissa valitaan usein kirjoja, joissa on synkkyyttä, yksinhuoltajan ja syrjäytyjän lapsen osaa, jatkossa todennäköisesti pakolaisteemaa ja muuta ajankohtaista. Luonnonsuojelu on kestosuosikki kriitikoiden arvostuksissa. Lainausluvut eivät kulje aina siis yhtä rintaa kriitikkojen arvostusten kanssa.

      Poista
    4. Nyt puhutaan Iines yhtä aikaa samasta asiasta!

      Ja huomenta! :)

      Poista
    5. Minulle Valoa, valoa, valoa on kirja, joka selittää aikuisille hyvin nuoruutta. Luulen, että en olisi ymmärtänyt sitä nuorena. Myös Marja Björkin Poika tuntuu minusta aika rajulta kovin nuoren luettavaksi.

      Minä luin Angelikoja 11- 13 -vuotiaana, kyllä sain hienoja väristyksiä. Miesihanteeni on edelleen kreivi Peyracin tapainen elämän koettelema rujonkomea (Peyrac oli ontuva arpinaama) synkkä mies, joka on kiitollinen siitä, että saa rakastaa minua. :D

      Nyt kyllä Tapsa alkaa jo harmistua ...

      Alle kouluikäisenä, 50-luvulla, luin Juhani Ahon Papin rouvan, kun kotonanani poikkeileva romukauppias toi sen minulle muiden huutokaupasta ostamiensa vanhojen romaanien kanssa. Tämä ystävällinen erikoinen mies huomasi, että "likka on kova lukeen" ja toi minulle milloin mitäkin. Papin rouva selitti seksuaalista kaipausta ja opetti luopumista. Luin sen uudestaan myöhemmin ja huomasin, että enpä ollut kyllä ihan kaikkea ymmärtänyt ...

      Poista
    6. Uskallan väittää, että Tapsa kyllä ymmärtää, ja kannustaa polveilevaan keskusteluun, Marjatta!

      Ei se mikään tiukkapipo ole, ja yleensäkin, huomioni mukaan, harva mies iskee kantapäät maahan ja protestoi, jos me naiset halutaan puhua seksistä! :)

      En ole lukenut näitä uudempia kirjoja, eli mitään en osaa kommentoida. Pistän nimet korvan taakse!

      Angelikat ovat myös harmaata aluetta: ei osuneet tutkaani.

      Sen sijaan muistan, kun alle 10-vuotiaana oltiin maalla (mentiin junalla, enkä voinut viedä kuin kirjan tai kaksi - luin "Velhon ja leijonan" ainakin seitsemän kertaa yhtenä kesänä), lainattiin kirjoja isäntäväeltä.

      Enimmäkseen Viisikkoa, mutta joukossa oli yksi pehmo-S/M-pokkari. Luin sitä niin pitkälle, että sankaritar oli nostettu merirosvolaivan pöydälle, tuuhea pehko oli paljastettu miehille, ja hän parhaillaan suojasi kermanvalkoisia rintojaan, kun totesin, ettei se ole lasten kirja. Eli eikun kiikuttamaan se äidille: sanoin, ettei minun varmaan pitäisi lukea tätä.

      No varmaan olikin turhan rajua minulle - mietin, nyt, että siinä näkee lapsen kyvyn materiaalin säätelyyn (tosin vieläkin mietin miten sen naisen kävi. Ei varmaan hetikään hyvin, kellarisssa oli kahleitakin).

      Mietin sitä siis silloin, ja muistan sen nytkin. - Se oli vähän liikaa, muttei kuitenkaan liikaa. Jos ymmärrät?

      Hienovaraisemmista kirjoista muistan suurella lämmöllä Ethel M. Dellin, Rautaverho, varsinkin! Mitään ei sanota, kaiken voi päätellä, eikä perus-harlekiinimaiseen tapaan edes aallot vyöry rannalle!

      Muutenkin kaikki 40-50-luvun romaanit, ja miksei vanhemmatkin - yksi 30-luvun kirja, jossa nainen teeskenteli olevansa vieraan miehen kihlattu selviytyäkseen hankalasta tilanteesta - mmmm....


      Tuo arpinen sankari on myös tuttu ja rakas! Synkkä sankari, mmmm.... - paitsi että livenä halutaan että mies puhuu, ja halutaan kertoa mitä halutaan, jne. Mutta siis.


      Varmaan se hienovaraisuus, vihjailu, ja mielikuvituksen tila on se, mikä kiihottaa? Nytkin vielä.

      En nyt ryhdy mihinkään vertailevaan analyysiin, mutta minua ei koskaan ole kiihottaneet Miller tai Lawrence, sen sijaan jotkin modernit, kuvailevammat kirjat taas kyllä.

      Re uuden huomaaminen tutuista kirjoista: se on tavallista!



      Poista
    7. Minä kyllä luin vissiin kaikki Angelicat. Voi sitä värisyttävää seksiä! Vieläkin muistan selkeästi, miten ihana roisto istutti väkisin Angelikan junassa elimensä päälle suit sait ratsastamaan.

      Siis oikeasti, noin se meni. Angelicat olivat ihania. Jännittäviä, vauhdikkaita, romanttisia, seksikkäitä menemättä ns. likaisiin yksityiskohtiin. Punehtunein poskipäin niitä luettiin. Jotkut hiljavaltoset olivat tylsiä Angelicaan verrattuna.

      Poista
    8. Suit sait ratsastamaan, voi Iines! :D

      Osa tyttöyttä jäänyt mulla kokematta, siis?

      Olin kyllä aika vanilja lapsena ja teininä, en nyt näin äkkipäätään innostu. - Mutta tajuan, että määräävä, hurja jännämies on ihan klassinen hahmo...

      Ehkä en tykännyt niistä leffoista? Tai ehkä kirjat oli lainassa (no ei voineet olla kaikki ja koko ajan, ja likkakaveritkin luki niitä).

      Ihanista roistoista olen kyllä aina tykännyt - väkisin-tekemisestä en. Kiihottavampaa on aina ollut mies, joka voisi, mutta ei tee.

      Vähän ristiriitaiset tunteet olisi Rhett Butleristakin, paitsi että sehän just toteaa menneensä yli rajojen Sen Yön jälkeen (puhun nyt Tuulen viemää-leffasta), ja poistuu kuvioista. Toistaiseksi.

      Mutta todetaan nyt, että raiskaus/pakottamisfantasiat ovat yleisiä, eivätkä tietenkään ole muita kuin kuvitelmia.

      Nuorelle tytölle on usein kiihottavaa tuollainen valkohehkuinen intohimo! Ajatuksen ja kuvitelman tasolla (kamala, kun koko ajan kirjoitan kuin poliisiraporttia varten...)

      No on siis pakottamisfantasioita.

      Sainpas sanottua! :D:D:D

      Ja on muita fantasioita myös - semmoisia mitkä oli lapsena enemmän-mun-juttuja.

      Poista
    9. En minäkään usko, että lapsi menee kauheasti pilalle, vaikka lukee liian aikuisia kirjoja. Hän ymmärttää niistä osan ja ymmärtää omalla tavallaan.

      Poista
    10. Luuletteko, etten minä ole lukenut Angelikoja!? Minähän olin nuorena runopoika, joka vieläkin menee kirjastoon kuin kotiinsa.

      Totta on, ettei perinteisissä sen ajan poikakirjoissa ollut juurikaan vastaavia väristyksiä aiheuttavia kohtia kuin monissa tyttökirjoissa. Mutta sellaisia löysi tietynlaisista jännityskirjoista, carter browneista ja vastaavista, joissa sankari aina silloin tällöin ihaili pahisnaisen alabasterin väristä povea...

      (Jeesus armahda, kun kävin viime viikolla Emmassa Brykin näyttelyssä, minun oli pakko sivellä näytillä ollutta alabasteria... Tajusin kyllä heti miksi.)

      Poista
    11. Minä taas luin myös poikakirjoja. Näin uskon kyllä kaikkien ahkerien lukijatyttöjen tehneen.

      Poista
    12. Taas yksi poikakirjojen lukija ilmottautuu! Nuo alabasteripovet ja jännämiesten arpikasvot eivät ehkä tiukasti ottaen ole lasten/nuortenkirjoja? Vaikka siis luettiin!

      Pointtini varmaan oli se, että tyttökirjoissa likat pärjäsivät ja selviytyivät itsenään, poikakirjoissa seikkailuissa pärjäämisen kautta. Jokaisen hömelötytön oli mahdollista ajatella olevansa tuleva runotyttö, ja hyväksyä itsensä, olitteko te pojat päässänne poikakirjojen sankareita?

      Toivon niin! :)


      Mikä on yksi syy siihen, että kyllä kiitos mieluummin olen nainen! Ja tappelen kuin fabian, että pojat ja miehet hyväksyvät itsensä! :)

      Poista
  30. Hyrykin sitten lähti. Kuvittelin ihan, että tein hänen Uunistaan tänne alustuksen, mutta näköjään en tehnytkään... Oliko siitä puhetta vai näinkö vain unta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei taida olla Uunista kirjoittamisesta muistikuvaa. Sen muistan, että kirjaan olet kyllä joissain yhteyksissä viitannut.

      Poista
  31. Lisään vielä: Astrid Lingren kirjoitti hyviä poikakirjoja, minusta, kuten "Rasmus, Pontus ja Höpö". "Kalle Blomqkvist"-sarjassa tosi hienosti kuvattiin yhetistyötä - siis Eva-Lotta (vrt. "Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä") oli tosi vahva ja hieno likka, sellainen, johon ihastuin.

    Romanttisessa, ihailevassa mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja eroottisessa mielessä myös, enkä tiedä, olisiko Rasmus poikakirja?

      Vanhoissa kirjoissa nyt kuitenkin oli hienovaraista erotiikkaa, jos oli, ja lukijalle jätettiin loput.

      Iines, mainitsemiasi uusia kirjoja en ole lukenut, ja joka tapauksessa olen aikani tuote. Hyvä, että julkaistaan. Itse olin ja olen kuvitteellisemman fiktion ystävä. Mutta hyvä, että muutakin julkaistaan, ei vain runotyttöjä. Tai seikkailupoikia.

      - Eli minulle siis rikkonaiset perheet ja murrosiän seksuaalisuuspohdinnat ovat "seikkailuita"! Monille totta, ja hyvä, että puidaan! :)

      Poista
  32. Paljon täällä on jo puhuttukin Karl Ove Knausgårdista, joka on aikalaisemme, elää ja kokee samaa maailmaa kuin me itse kukin omalla tavallamme koetamme eteenpäin päristellä. Jonkun elämä on helpompaa, jonkun vaikeampaa, jotkut luistelevat elämänsä läpi kevyesti kuin olisi vielä siivet selässä. Mutta mitä syvempiä tunteita kuljettaa mukanaan, sen raskaampi on askel. Näin on Kanausgårdilla. Ne, jotka olette lukeneet, oletteko kuulleet hänen nauravan? Minä en ole huomannut. Mutta itkenyt hän on ja kauhistellut, sekä itseään että elämäänsä. Siitä huolimatta minusta hänen kirjojaan ei ole raskasta lukea. Hän tuo sellaisia asioita eteemme, että ne tuntuvat jokapäiväisiltä ja "kannattaako niistä puhua"-mentaliteetilla. Mutta silti hän saa imua teoksiinsa. Huomasin eräänä päivänä, kun olin pois kotoa ja Knasu oli kesken, että voi kun pääsisi jo Knasua lukemaan, että tietäisi mitä sitten tapahtuu.

    Tässä linkki keskustelutilaisuuteen jossa kolme Knausgårdiin jollain tavoin tutustunutta ihmistä (yksi heistä kirjan suomentaja) ottaa kantaa Knasun kirjoihin.
    NÄPÄYTÄ TÄSTÄ!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkuosa tuosta keskustelusta on vaikea kuulla huonon äänentoiston takia, mutta n. 7 minuutin kuluttua ääni paranee ja voi kuulla vielä aika kauan selkeämpiä mielipiteitä ja keskustelua. Aloitin kuuntelemisen vasta silloin (työnsin aikajanalla viivaa eteenpäin).

      Poista
  33. Marjatta, re kirjojen ymmärtäminen: minä luin aikoinaan tosi aikuisia kirjoja, alakoulussa kirjoitin kirja-arvosteluja Molierista.

    Kun kerroin tästä yhdessä työpaikassani, kirjallisuutta lukeva fil.maist tuhahti, että sehän sitten meni ihan hukkaan. Loukkaannuin, koska oli se nyt väärin ajateltu!

    Lapsena ja nuorena ja aikuisena ymmärtää aina kykynsä mukaan, eikä mikään estä lukemasta uudestaan!

    Muutenkin tykkään, että mitä enemmän, paljon, ja eri aikoina lukee jo naperosta alkaen, sitä avoimemmin on mahdollisuus suhtautua maailmaan, ja muihin ihmisiin. Myös kirjallisuuteen!

    Kuten nyt tässäkin keskustelussa nähdään...

    Tapsukalle haleja, et sitten vetänyt pultteja, kuten tiesinkin, ettet vedä, mutta sanon silti! :)

    VastaaPoista
  34. "Hitlerin Taisteluihin ei Knausgårdin kirja liity mitenkään."

    Sisältää hyvin lievää spoileria ja joitain paljastuksia tulevista osista:

    Kirjan nimi liittyy erittäin vahvasti Hitlerin teokseen. Viimeisessä osassa on satojen sivujen mittainen essee Hitleristä, joka yhdistetään suoraan teoksen läpi kulkevaan teemaan, joka ei ole niinkään Karl Oven elämä kuin ihmisten taipumus uskoa "totena" heille esitetty, hatariin muistoihin ja fiktioluomiseen perustuva taikatemppu, on kyse joukkohurmoksesta tai taideteoksesta, ja johon suurin osa ihmisistä lankesi ihastuttuaan Knausgårdin teoksiin juuri niiden "totuudellisuuden" takia. Lisäkerroksia teemaan tulee norjalaisuudesta, Norjan historiasta ja jokusen vuoden takaisesta joukkomurhasta nuortenleirillä.

    Tämä ei ole kuusi kirjaa vaan Taisteluni on yksi kirja kuudessa osassa. Siksi moni Tapsan esittämä kritiikki, joka voisi sinänsä olla validia, perustuu väärinymmärrykseen tai on liian aikaisessa vaiheessa esitettyä. Esimerkiksi kolmannessa osassa on selvää, ettei veljesten isä ole "vain" tiukka koti-isä vaan henkinen tyranni, joka hakkaa Karl Oven veljeä. Monet muutkin Tapsan esittämät epäkohdat saavat lisää huomiota myöhemmissä teoksissa. Niissä Karl Ove kertoo kuinka anoppi on kaappijuoppo, vaimo on hullu, kuinka Karl Oven teki mieli panna alaikäistä ollessaan opettaja, ja sitä rataa. Kuvitelkaa joku Tuomas Kyrö kirjoittamassa romaania, jossa hän toteaa kuinka haluaisi bylsiä vaikkapa 14-vuotiasta tai kuinka vaimon raju maanisdepressio on tuhota koko perhe-elämän. Ei taida tapahtua.

    Ehkä tämän esimerkin kautta voi ymmärtää miksi Knausgård on niin epätavanomainen tapaus ja miksi hänen kirjoituksiaan on kauhisteltu. Ne eivät koske vain hänen yksityiselämäänsä, koska yksityisinkään elämä on hyvin harvoin suljettu yhden ihmisen elinpiiriin. Kyse on kymmenien, ellei satojen muiden ihmisten elämistä. Kysymyksen tulisikin olla: onko pahempi, että Karl Ove kirjoittaa totuuksia vai nimenomaan se, jos hän _ei_ tee niin? Siihen juuri kirjan kuudes osa, sen avain, pureutuu. Kirja onkin luettava kokonaan, jotta se näyttäytyy oikein.

    Ensimmäinen osa on kuin Proustin Combray, jossa vasta esitellään kaikki teemat, joihin seuraavat osat keskittyvät vuorotellen. Toinen osa on jo kuin Swannin rakkaus, mutta kenties onnellisemmalla lopulla (?). Muitakin yhtymäkohtia erilaisiin tunnettuihin kirjoihin löytyy. Niiden pohjalle tyyleiltään toisiinsa nähden aina hiukan erilaiset osat perustuvat, temaattisesti tai rakenteellisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on varmaankin totta, kiitos mielenkiintoisesta esityksestä. Puolustaudun alustukseni alussa esittämällä tehtävän rajauksella: luin ja kirjoitin vain ykkösosasta.

      Taisteluni-sarjan päätösosa ilmestyi norjaksi 2011, joten ainakin saman vuoden heinäkuussa tapahtunut Utøyan tragedia on päälleliimattu. Samaa epäilen kirjan nimestäkin: en usko, että hänellä ykkösosaa kirjoittaessaan oli vielä mielessään, että kuudes osa sisältää 400-sivuisen esseen natsismista. Voin olla väärässäkin.

      Knausgårdin "totuudellisuuden" yhdistäminen natsismin joukkohurmokseen on kiinnostava veto, mutta mielestäni aika kaukaa haettu. Näemmehän me jo nyt, miten helposti nationalistinen hurmos on kyetty lietsomaan mm. Venäjällä. Ei puutu kuin että he lähtevät laulaen Natoa vastaan kuten Ison-Britannian parhaat pojat 100 vuotta sitten Sommessa.

      Muuten olen kyllä paljossa samaa mieltä anonyymin kanssa. Onkohan se luettava koko sarja?

      Poista
  35. Tunnistamaton mies löydetty


    Bedfordissa löydettiin klo 10 ap. tiistaina 10 elokuuta 1971 allakuvatun miehen ruumis huoneessa 21 Grafton hotellissa os. --------. Tämä on keskiluokan hotelli.
    Tämä oli kirjoittautunut tähän hotelliin klo 6 ed. päivän iltana maanantai 9. elokuuta 1971, ja antoi hotellirekisteriin seuraavat tiedot: ----------.

    Kuvaus miehestä

    21-25 v., 6 jalkaa, sopusuhtainen vartalo. Pitkä vahva ruskea tukka. Pähkinänruskeat silmät. Hyvät hampaat, tummentuneet. Sormien kynnet melko hyvin säilyneet. Vasemmassa ranteessa 2 äskettäistä 1/2 tuumaa pitkää viiltoa. Haavat oli laastarilla peitelty. (Mahdollinen äskettäinen itsemurhayritys.) Arpia vasemmassa poskessa ja vasemmassa reidessä. Kahden tuuman haava rinnassa sijaiten 1 1/2 tuumaa oikean rinnan nipukan alapuolella. Kolmen piston arvet.
    Käytti silmälaseja - yksityiskohdat mukaan liitetyssä kartassa.
    Vaatetus: yksirivinen, musta, kaksiosainen puku. Takki pitkää Odv. tyyppinen, pienet korkeat käänteet, "neliniilisellä" kankaalla päällystetyt napit edessä, kolme samanlaista nappia kummassakin hihansuussa. Takana keskellä halkio. Hippityyppiset liehuvalahkeiset housut. Musta villainen T-paita. Punaiset villasukat Mustat nahkaiset nauhakengät, korot kaipaisivat korjausta, n:o 9. Leima kengissä: 9 6253 2 JTR, kultaisin kirjaimin, on muitakin kirjaimia, jotka on poistettu.
    Timex -merkkinen vedenpitävä rannekello, ruostumatonta terästä, kullanvärinen reuna. Numeroitten tilalla merkit. Vihreä nahkahihna.
    Takissa (taskussa) ruskea nahkainen taitettu lompakko sisältäen 25 puntaa. Muut hänelle kuuluvat tavarat: P? -tyyppinen kynä, leima "Parrot 204 made in China". Myöskin "Soviet Weekly" -sanomalehti, päivätty 7.8.71.
    Tiedoitus, käsinkirjoitettu englanniksi, löydettiin huoneesta, joka osoitti että itsemurha oli tapahtunut, jossa oli pyyntö, ettei mitään tiedusteluja tehtäisi tunnistamisen hyväksi.
    Tämä viesti oli hyvin kirjoitettu ja hyvää englantia. Kaikki leimat oli poistettu vaatteista, eikä mitään keinoja tunnistamiseksi löydetty ruumiista tai tavaroista.
    Kaksi muovilääketölkkiä löydettiin huoneesta, oli poistettu etiketit. Huoneen tutkimisen jälkeen löydettiin palaset ja sovitettiin yhteen. Saatiin seuraava teksti: " Mr. ------. Kapseleita, yksi otettavaksi yöllä ohjeitten mukaan. (Firman nimi.)"
    Kun tiedusteltiin apteekkarilta, päästiin lääkärin jäljille, joka kirjoitti reseptin. ( Nimi ja osoite. ) Tämä tohtori muisti miehen ja tunnisti hänet valokuvasta ja mies neuvotteli hänen kanssaan 9.8.71, ja sanoi nimekseen Widegren Gunnar. Mies kertoi tälle lääkärille, että hän asui Gresham hotellissa, Bloomsbury -kadulla, Lontoossa W.C.1. ja että hänen kotiosoitteensa oli Gamla Kyrkegatan Hammarstan, Norja. Lääkärin lausunnon mukaan tämä mies kertoi tulevansa pienestä kylästä Skandinaviasta ja että hänen oli vaikeata nukkua sellaisessa vilkasliikenteisessä kaupungissa kuin Lontoo on.
    Tohtori A. kertoo että hän tutki tämän miehen ja havaitsi hänet täysin terveeksi. Tohtori A. kertoo, että keskustelun ja tutkimuksen perusteella hän on sitä mieltä että tämä mies ei ehdottomasti ollut englantilainen. Tohtori A. kuvaa hänet hyvin kasvatetuksi nuoreksi mieheksi, joka tulee hyvästä kodista.

    (- jatkuu -)

    VastaaPoista
  36. ( - jatkuu - )

    Vainajan on tunnistanut Gresham hotellin johtaja. (Osoite Bloomsbury Street, London, W.C.I.) Johtaja kertoo, että tämä mies kirjottautui hotelliin klo 12 sunnuntaina, elokuun 8. 1971, antaen nimekseen ja osoitteekseen Gunnar Widegren, Gamla Kyrkogatan 9 c 27, Hammarstan, ja Norjan kansalainen. Mies kirjoitti henkilötietonsa hotellin nimikirjaan epäröimättä. Johtaja kertoo, että tällä miehellä oli voimakas korostus, hänen puheensa oli epäselvää johtuen ehkä siitä, että hän oli juonut. Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen tämä mies tiedusteli johtajalta paikallisen lääkärin osoitetta. Pian tämän jälkeen hän neuvotteli tohtori A:n kanssa, jolla on vastaanotto lähellä hotellia.
    Ruumiin kuolemanjälkeinen tutkimus paljastaa kuolemansyyksi (Barbiturate) unilääkemyrkytyksen. Maksa/verisuhde oli äärettömän korkea. Se osoittaa, että yhdellä kertaa otettu suuri Amytal -annos yhdessä alkoholin kanssa, joka yhdistelmä on nopeasti kohtalokas. On kiintoisaa tr. A:sta että hän oli edellisenä päivänä määrännyt hänelle 20 Nebutal kapselia unettomuutta vastaan.
    Ei ole mitään epäilyttäviä tekijöitä, jotka liittyisivät tähän kuolemaan. Todisteet osoittavat että se oli itsemurha.
    Tiedustelut Norjan lähetystöstä ilmaisivat osoitteitten olevan väärät.
    Samanlaiset tiedustelut Ruotsin lähetystöstä ovat osoittautuneet kielteisiksi.
    Sormenjäljet on tarkistettu uudessa Scotland Yardissa ja osoittautuivat negatiivisiksi. Edelläolleitten tuntomerkkien levittäminen Metropolitan poliisilehden kautta ei ole johtanut miehen tunnistamiseen, samalla tavoin negatiivinen tulos on saatu tarkastuksessa Alies Recar kautta. Yksityiskohdat on jätetty Skotl. Yardin yhteydessä toimivalle interpolille tarkoituksena tunnistaa.

    (sivu 3) Päätellen niistä tiedusteluista, joita on tehty tästä asiasta ja tavasta jolla hän on antanut nimen ja osoitteekseen Norja ja päätellen siitä varmasta tavasta, jolla tämä mies on kirjoittanut nämä yksityiskohdat hotellin nimikirjaan (huolimatta siitä tosiasiasta että ne yksityiskohdat saattavat olla vääriä), minulla on se tunne näistä seikoista, että on vahva yhteys Ruotsiin tai Norjaan. On mahdollisuus, että hänen alkuperänsä on jossakin muussa maantieteellisesti läheisessä maassa, joka saattaa antaa hänelle tarvittavat tiedot Norjasta ja paikannimistä siellä. Minä uskon ja voimme olettaa mitä suurimmalla varmuudella että hän ei ollut englantilainen.
    Auttamiseksi tarkoitetut tiedot muissa maissa ja jäljennökset seur. asiakirjoista on liitetty tähän raporttiin:
    Kuolleen miehen valokuva
    Kuolleen miehen sormenjäljet
    Hammaskartta
    Silmälasimääräys
    Jäljennökset hotellien nimikirjasta

    Ehdotetaan, että jäljennös tästä raportista yllämainittujen asiakirjojen kanssa toimitettaisiin Norjan, Ruotsin, Tanskan ja Saksan Lontoon lähetystöissä toimiville pääkonsuleille mukana pyyntö, että tiedusteluja tehtäisiin edustamissaan maissa tarkoituksena päästä selville tämän miehen alkuperästä ja omaisista, jotka ehkä saattaisivat tunnistaa hänet.

    Luutnantti ------

    ( Pekan jäähyväiskirje: )







    to You




    My last will is:


    Please, don"t make any inqviries
    into who I am. Don"t let anybody
    know, where I am and how I am
    now. Please, don"t make news,
    because it would be a terrible
    shock for my parents and friends
    to hearof me now. They really
    believe that I am in a far
    country and am happy.
    Here I am. And I AM HAPPY.
    I was happy in my life and
    now I am even happier.
    Please, keep quiet about
    all this affair. Nobody must
    suffer from hearing of me.
    Please!

    VastaaPoista
  37. Minulta on kysytty, miksi en kirjoita omasta elämästäni, osaisin varmasti. Ehkä osaisin. Mutta minä mietin miksi Pekka ei niin tehnyt? Hän oli kaikessa minua älykkäämpi, vaikka pikkupoikana - kyllä minä sen muistan - olin hänelle hänen idolinsa. Luin hänen päiväkirjaansa - tietysti salaa - jossa hän mietti, mitä Mikko tekee, ja sitten matki minua. Kun jäin koulusta pois keskikoulun viimeisellä luokalla, Pekkakin vuotta myöhemmin jäi, mutta kirjoitti myöhemmin itsensä ylioppilaaksi (minä en), hänen päästötodistuksensa keskiarvo oli 9,9. Säveltäjä Kalevi Aholle, luokkatoverilleen, hän sanoi: "Haluaisin kirjailijaksi. Mutta ei minusta koskaan tulisi kuin keskinkertainen kirjailija. Se ei minua kiehdo." Hän valitsi toisen oven. Ei itsemurha hälle mikään epätoivon ilmaisu ollut, päinvastoin, rakastamansa ihmiset hän sitä ennen kävi hyvästelemässä, minutkin. Elämänsä viimeisellä viikolla hän vielä lätkähti tuohon hotellin omistajan tyttäreen... ja tytär häneen, tulisemmin. (Niin hotellin Johtaja myöhemmin kertoi vanhemmilleni. Apeana. Kun he siellä kävivät.)

    Baudelair sanoo "miksi toteuttaa suunnitelma, jos se jo ajatuksena on hyvä"... tms., en osaa ranskaa. Pekka osasi. Kun hän luki yksityisesti itseään ylioppilaaksi - näin äitini minulle myöhemmin kertoi - hänen ranskankielen opettajansa, rouva Pippingsköld, sanoi että "en minä voi antaa sinulleä kymppiä. Vaikka osaat kaikki sanat ja kieliopin. Mutta kun äännät tätä kieltä niin kamalalla tavalla."


    Minulta kysytään, miksi en kirjoita elämästäni, sinulle kun on tapahtunut kaikenlaista... Ei sillä ole merkitystä. Pekasta haluaisin kirjoittaa, tunsin hänet, mutta en osaa kirjoittaa hänestä. Hän eli elämänsä.

    Ps. Minulla on F.E.Sillanpään kirja "Poika eli elämäänsä" jonka hän on omakätisesti singreenannut (meniköhän tuo sana oikein?) äidilleni: " - sen se poika vakuuttaa! F.s.Sillanpää. 21.III.1954"



    VastaaPoista
  38. Vanhempi veljeni Markku sanoi kerran kun puhuttiin Pekasta, että

    "Paskiainen. Mitä hän elämästä ehti tietää."

    Markku ei koskaan kiroillut, en ainakaan muista että niin muulloin olisi tehnyt. Hän on enemmän tullut äitiinsä, minä en. (Tuo kiroaminen Markulle tuossa yhteydessä oli surunilmaisu, tietysti.)

    VastaaPoista
  39. Tuo on kirjallisuutta, mitä yllä on, katkelma jostakin, mistä, ei sen väliä, vaikkei se jatkuisikaan, vaikka lukija halajaa lisää. Kunpa!

    Olen sen ennenkin lukenut ja mieleni on värissyt järkytyksestä ja lukunautinnosta, niin makaaberilta kuin se kuulostaakin. Näin irrationaalisti lukijan mieli voi toimia, kun kohtaa merkityksellistä kuvausta, joka on yksinkertaisuudessaan äärimmäisen tuskallista.

    VastaaPoista
  40. Muutama vuosikymmen myöhemmin - imuroin silloin kirjahyllyäni, Lundiaa; teen sitä noin yhden kerran vuosikymmenessä; puhelimeni soi. Vastasin. Siellä oli Nokian poliisi, siksi hän itsensä esitteli, ja minä ihmettelin, miksi poliisi minulle soittaa? Hän kysyi olenko minä minä, vastasin että olen, sitten hän alkoi kertoa... osittain änkyttäen, että kyse on veljestäni Pertistä. "Asuuhan hän Pirkkalassa?" Vastasin, että asuu. Ja kyllä minä heti tiesin mistä on kyse, kun se poliisi oli niin kauan aikaa hiljaa, kyllä minä tiesin. Sit se sanoi "Pertti X on tehnyt itsemurhan". Siihen en sanonut mitään. Pitkän aikaa oli hiljaista, puhelinlangat vain "lauloivat", sit se poliisi kysyi "haluatteko ottaa yhteyttä.. kröh kröh... olisi tällaisia kriisiapuauttaj..." "En!", minä sanoin. Ja kun se poliisi tuntui vieläkin aika neuvottomalta, rohkaisin häntä että "tämä oli itseasiassa aika odotettua".

    Sitten suljimme puhelimemme.

    Ps. Minulla oli illalla hirvittävän surullinen olo! Sytytin kynttilän, istuin keittiössä ja itkin, ajattelin "pertti, pertti...", ja kirjoitin runoa. Ei siitä mitään tullut, paitsi huono runo siitä tuli, poltin sen kynttilän liekissä. Sitten menin nukkumaan, se oli ollut väsyttävä päivä, yksi elämäni väsyttävimmistä.

    VastaaPoista
  41. Minä joskus luulin, olin ujo nuorukainen silloin, että jos esittää tunteensa mahdollisimman sentimentaalisesti, on vakuuttavimmillaan.

    Sehän nyt tietenkään ei ole niin. Mutta ei sitä tiedä ellei ole kokenut. Miten tunteet tulevat, miten ne menevät, kun tapahtuu asioita, joita ei pysty hallitsemaan.

    Sentimentaalisuus ei silloin ainakaan auta. Se on rotanmyrkkyä.

    VastaaPoista
  42. Anteeksi Tapsa, että tungen hienoon kirjallisuusesitelmääsi omia minulle sattuneita tapahtumia. Ei ollut tarkoitus. Mutta eikö tuo Knausgoordikin, nyt en muista miten tuo nimi kirjoitetaan, kerro omasta elämästään? - Anteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikis - mikään ei sopisi paremmin tähän yhteyteen kuin tämä muistelosi, autofiktiota koskettelevimmillaan.

      Poista
    2. Lipesiköhän tuohon joku knasu-freudilainen lapsus... "koskettavammillaan" tietysti.

      Poista
    3. Jetsulleen noin. Mikis on autofiktion taitaja, sanoisin jopa että mestari.

      Poista
  43. Liisu kommentoi Iinekselän hollituvan puolella Knausgårdia, mutta siirrän sen omin luvin tänne minne se kuuluukin:

    Liisu: "Ylen Kulttuuri cocktailissa on hyvä kirjoitus: Olet paska isi eli vanhemmuus Karl Ove Knausgårdin mukaan.
    TÄMÄ TÄSSÄ (http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/12/olet-paska-isi-vanhemmuus-karl-ove-knausgardin-mukaan)
    Kannattaa käydä lukemassa. Siellä on lopussa mahdottoman hyviä ohjeita vanhemmille!"

    Tuo Teemu Laaksosen mielenkiintoinen kirjoitus isyydestä Knasupeilin kautta katsottuna on mielenkiintoinen, tavallaan tosikin, olenhan itsekin isä.

    Siinä on paljon hyviä huomioita, mutta mielestäni se vain vahvistaa omaa analyysiani: suurin syy Knausgårdin surkeaan lapsuuteen ei ole isässä, vaan hänessä itsessään.

    Isä on tietenkin omalaatuinen, ankara, ja dominoiva, törkeäkin joskus, mutta ei millään tavalla niin kauhea, että sen takia pitäisi kärsiä koko elämä ja vuodattaa tuskansa 4000-sivuiseen opukseen. Tavallinen itsekeskeinen paskiainen.

    Knausgård itse sen sijaan vain on niin herkkä ja epävakaa sielu, ihan sairaalloisella tavalla, että saa kohtelusta, jonka "normaalimpi" poika kuittaisi parilla huutamalla ja itkupotku-raivarilla, elämänikäisen trauman.

    Tätä todistaa sekin, ettei Knausgård kertomansa mukaan koskaan riidellyt isänsä kanssa tai muuten noussut tätä vastaan!!!??? Onko tämä normaalin pojan tai nuoren miehen käytöstä? No, ei taatusti. Epänormaalia se on.

    Asiaa vahvistaa vielä sekin, ettei hän tehnyt sitä ymmärtääkseni suoranaisesta pelosta, vaan jostakin muusta ihmeellisestä psykologisesta syystä. Hän ei pelännyt isäänsä, vaan isänsä menettämistä, ehdottaa kyökkipsykologi minussa.

    Tämä ei tietenkään kerro vielä mitään itse romaanin hyvyydestä tai merkityksellisyydestä. Knasun omalaatuinen persoonallisuus näköjään kuitenkin puree tekstinäkin, koskapa niin moni (muun muassa arvostamani Liisu) on siitä niin vaikuttanut.

    Tällaisista lapsen kohtelun ylimitoitetusta kauhusta on kirjoittanut Lassi Sinkkonenkin, muistaakseni juuri Sirkkelisirkuksessa (lukemisestani on muutama vuosikymmen): http://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/04/11/kommunistirunoilija-sinkkosen-kestoaihe-oli-rakkauden-puute

    VastaaPoista
  44. Vaan kaiken myönteisen ja jopa ylistävän Knausgård-palautteen jälkeen on jonkinmoinen yllätys se, että Knausgårdin uusimman, neljännen kirjasarjan aloitusteos saa varsin huonon vastaanoton ainakin Helsingin Sanomien kriitikolta. Panen tähän linkin, jonka artikkeli valitettavasti on maksun takana. Itse luin arvioinnin paperilehdestä, ja siinä arvosteltiin mm. Knausgårdin lauserakenteita simppeleiksi.

    http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1472867784100

    Kuitenkin kaiketikin Taisteluni-sarja kokonaisuudessaan on ollut merkittävää kirjallisuutta. Sarja on raskas lukea, mutta kuitenkin sen kokee itselleen läheiseksi, koska siinä ihmisen raadollisuus ja teeskentelemätön "minä" saa pääroolin.

    VastaaPoista
  45. Hei!
    Kuudes Knausgård on julistettu jossain kritiikissä parhaimmaksi ja jos ei ole, niin minä julistan. Ihan totta. Vaikka en ole sitä loppuun vielä lukenut, olen vasta alkupuolella, on se jo kaksi kertaa pelastanut henkeni (siis sisäisen elämäni) kun olen saanut vastaanottaa vihapuhetta, jossa minut on tuomittu inhottavaksi, vihattavaksi ja kaikin puolin epäonnistuneeksi ihmiseksi. Tämän lannisti minut niin täysin, että kesti kauan, oikeastaan se ei ole vieläkään kokonaan ohi, että kokisin olevani yleensä enää ihminen. Sillä rajoilla liikun.

    Samaa on Knausgård saanut kokea. Yhdessä olemme itsejämme ihmetelleet tässä kuudennessa osassa. Se, että hän kertoo avoimesti ja julkisesti tapauksesta , joka murskaa hänet ja tekee levottomaksi, ja vaikuttaa siltä, että hän on saanut ja saa tukea (koska kaikki kuusi osaa on julkaistu), antaa toivoa, että elämästä saattaa selvitä, sen vaikeuksista huolimatta. Kirjaa lukiessa paljastuu mm. että koemme monet asiat päinvastaisina kuin ne yleensä koetaan. Ajattelemme niistä samansuuntaisesti. Esim. kaikki suuret ilmiöt, elämä, kuolema, luonto ym. joita kuvataan kirjallisuudessa mentaliteetilla "mitä kauniimpi sanojen ja lauseiden asettelu, sitä parempi asia. Mutta todellisuus, miten ja miksi se unohdetaan?

    Olen samaa mieltä Knausgårdin kanssa siitä, että elämä yleensä, ja varsinkin luonto, ovat julmia. Niitä voidaan yrittää kaunistella auringonnousuilla ja -laskuilla, kukkien ihanuudella, mehiläisten surinalla jne. mutta todellisuus on jotain aivan muuta. Entä uskonto. Ihmisiä houkutellaan olemaan hyviä, että pääsisi taivaaseen. Taivas kuvataan uskonnoissa vähän erilaisiksi eri uskonnoissa, mutta pääasia niissä kaikissa on IHANAA. Ja ne jotka eivät usko, ne joutuvat kadotukseen, jossa on KAMALAA. Valitsevatko ihmiset oman osansa? Eivät. Heistä TULEE tai jo ON hyviä tai pahoja, kukin luonteensa tai ympäristövaikuttajien takia. Ja yleensä uskonnoissa tehdään Jumala ihmisen kaltaiseksi: se suuttuu, sitä pitää palvoa, sitä pitää kunnioittaa ja pelätä, rukoilla jne. Eikö oikea Jumala ole ihmisen yläpuolella. Sitä ainakin toivoisi.

    Tämä on nyt kirjoitettu suuressa tunnekuohussa, joten älkää välittäkö, vaikka olette eri mieltä. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan.

    Neljä ensimmäistä osaa Knausgårdin kuuden kirjan sarjasta luin "juoksuvauhdilla". Viidennessä osassa hiljensin vauhtia. Ja tässä kuudennessa etenen lähestulkoon matelemalla. Joudun palaamaan tekstissä taaksepäin vähän väliä, kun omat ajatukset tempautuvat mukaan ja häiritsevät lukemista.
    Mutta kiitos Knausgårdin, etenen kirjassa hitaasti mutta täynnä odotusta. Mitä minä odotan? Sitä vaan, että hän pysyisi totuudessa. Absoluuttista totuutta ei ole, minulle sanotaan. Se on totta. EI voi olla niin kauan kuin ihmiskunta pysyy tällä tasolla kuin se nyt on. Mutta minulle kelpaa pienempikin totuus, edellyttäen, että se pyrkii olemaan totuudellinen totuus. Mikä se sitten onkin. Varmaan jokaisella on oma totuutensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisu, avasit mielestäni aika hyvin sen, miksi Knasun opusta pidetään niin merkittävänä: se koskettaa lukijaansa, kouraisee syvältä sisimmästä. Uskon sen ilman muuta, vaikkei itselläni vastaavaa harrasta kokemusta syntynytkään.

      Voihan olla, että olen liian paatunut... Siivoilin viikolla kellariani ja katselin säästämiäni ikivanhoja kirjoja, lehtiä, artikkeleja ja kuvia, ja tunsin sympatiaa sitä nuorta kirkasotsaista poikaa kohtaan, joka ammoin etsi hyvyyttä, kauneutta ja totuutta eri suunnista, mm. idän ikivanhoista viisauksista.

      Jos en sieltä muuta oppinut, niin ainakin sen, että jokainen jumala joka vaatii itseään palvottavan, on epäjumala, ja jokainen uskonto joka vaatii minua tekemään vastoin oikeasti tietämääni, on taikauskoa.

      Ehkäpä palopuheesi innoittamana vielä luen nuo muutkin osat. Jos luoja suo.

      Poista
    2. Liisu, minun on vaikea kuvitella, että joku voi kohdella sinua noin niin kuin kerrot. Tulkoon hänen päällensä paha kutka!

      Minulla on e-kirjana neljäs osa, olen alussa. Samoin on Tervon Matriarkka, sekin noin sadassa sivussa vasta. Mutta hyvä tietää, että Knausgårdin kuudes on sytyttävä!

      Lukemissani ei ole vikaa, vaan vika on nyt minussa, kun luku jää. Kirjoitan liikaa, nettiin ja muualle.

      Poista
  46. Ihminen voi hetkittäin muuttua, esim. kasvun paikkojen myötä mutta pohjimmiltaan ei kuitenkaan muutu. Jo pienen lapsen luonteen vanhemmat huomaavat, kun seuraavat lasta. Perusluonne ei muutu, ihminen on se mitä on.

    VastaaPoista
  47. Olen nyt puolivälissä suunnilleen kuudetta osaa. Ja jo nyt voin sanoa, että se on mielestäni parasta Knausgårdia. Yllätyn miten usein hän on tilanteissa, jotka ahdistavat ja ovat koko ajan mielessä, haittaavat elämää ja järkyttävät. Ja miten hän etsii mielenrauhaa ja pohtii samoja asioita kuin minä viime aikoina tai oikeastaan kaikkina aikoina, sillä erolla että minulla oli hyvä lapsuus, Knausgårdilla huonompi. Hän pelkäsi isäänsä, minä ihailin. Minusta isäni oli paras ihminen maailmassa. Lisäksi suhtautuminen asioihin yleensä oli meillä samanlaista. Hämmästyttävää sikäli, että olemme eri sukupuolta. Tietenkin suhtautuminen naisiin ja miehiin on erilainen. Mutta ujous ja mielen kömpelyys yleensä ihmisuhteissa, pelko että tekee väärin, tismaa tarkasti.

    Vasta ihan viime aikoina olen huomannut, että olemme molemmat väärässä, kun kannamme toisten ihmisten aiheuttamaa tuskaa mielessämme. Eli koemme itsemme LIIAN syyllisiksi kaikkeen mahdolliseen ja kannamme huolta asioista, jotka ovat itsemme ulkopuolella.

    Knausgårdilla on yksi kaveri, joka yrittää auttaa, minulla kaksi, jotka koettavat puhua sitä yksinkertaista totuutta, että ihminen EI ole vastuussa toisten puheista ja teoista. Riittää, kun vastaa omista puheistaan ja teoistaan.

    VastaaPoista
  48. Varsinkin silloin, kun kirjoittaa "itseään pois" eri muistoistaan pitää olla niin rehellinen itselleen kuin vain voi. Muuten työ ei kanna hedelmää.

    VastaaPoista