maanantai 9. tammikuuta 2017

Jari Tervo: Matriarkka

Mestarikirjailijan kohuttu hybridieepos


Koko kuluneen syksyn kulki televisiosta tuttu Jari Tervo erilaisissa tv-ohjelmissa ja aviiseissa siunailemassa, että ihan tuossa vieressä, Suomenlahden toisella puolella, on tapahtunut kansanmurha, josta kukaan ei ole ikinä kuullutkaan!? Mutta hänpä huomasi asian ja kirjoitti siitä meille opiksi ja ojennukseksi paksun romaanin.   


No, moni meistä on toki tiennyt inkeriläisten kovan kohtalon iät ja ajat, minäkin luin asiasta jo teini-ikäisenä, mutta onhan se hyvä tämäkin rikos ihmisyyttä vastaan nostaa taas esille. On tärkeää, ettemme unohda. Mutta miten Matriarkka kasvatustehtävässään onnistuu, siitähän oli otettava selvää.

Aluksi kiitos: kirja on eriskummallinen


Ennakkokohun perusteella pelkäsin Tervon kaatavan inkeriläisten kansanmurhan meidän suomalaisten syyksi. Mehän olemme rasistinen ja autistinen kansa, kuten hän kirjassa asiallisesti muistuttaakin. Onneksi tämä pelkoni ei toteutunut.


Olen usein ylistänyt Tervon kirjoittajan kykyjä, ja ihan syystä, vaikken aina hänen jutuistaan ole tykännytkään. Samanlaisia tuntemuksia koin tämänkin teoksen parissa. Kirja on omituinen yhdistelmä maagista realismia, romanttista kirjeromaania ja tylyä nykytykitystä. Tämän päivän termein teosta voisi kuvata eräänlaiseksi hybridiksi.    


Hybridieepoksensa monet tyylilajit, tapahtumat, henkilöt ja sattumukset tekijä pitää sulavan tyylikkäästi näpeissään – ja päättää lähes joka luvun tervomaiseen koukuttavaan yllätykseen. Hän liikkuu sukkelasti niin Neuvosto-Venäjän alkutohinoissa, unenomaisilla karkotusseuduilla Siperiassa ja maailmansodan aikaisella Inkerinmaalla kuin kylmässä nyky-Suomessakin. Henkilöt ovat eläviä ja kiinnostavia, asiat vyöryvät yllättäviä polkuja.


Simpukan karrikoidut kyläläiset


Kirjan ensimmäinen osio kertoo Inkerinmaalla sijaitsevien kuvitteellisten Simpukan kylän ja Vellikoukun talon elämästä ja ihmisistä. Kyse on ”Irina Leivosen käsikirjoituksesta”, jossa hän kertoo Aamu Karitsantyttären kohtaloista syntymästä kuolemaan. Laji on ehtaa maagista realismia Aamun yliluonnollisine kykyineen ja tyyli tavoittelee inkeriläistä vanhahtavaa puheenpartta. Tiettyjä ilmauksia epäilen kyllä Tervon keksimiksi...


Lapsekkaan julmassa tarinassa simpukkalaiset ovat sympaattisen takapajuisia tolvanoita, joiden keskuudesta on vaikea kuvitella nousseen Martti Rautasen, Matti Kurikan ja Aale Tynnin kaltaisia hahmoja. Inkeriläiset ovat siis suomalaisia. Esim. kuulu Larin Paraske sen sijaan ei ole, vaan inkerikko eli alkuperäistä itämerensuomalaista heimoa. Inkerissä asui myös toinen sukukansamme vatjalaiset. Nyt heitä ei juuri enää ole.  


Kirja alkaa 1920-luvulta, jolloin Aamu syntyy papin tyttärenä ja neuvostovalta marssii Inkeriin kolhooseineen ja komentoineen, yltyy ennen 2. maailmansotaa väestön pakkosiirroksi Siperiaan, jossa simpukkalaiset löytävät itsensä Jenisein varrelta, jatkuu paluulla kotiin ja piileskelyyn kansanvihollisina ja jopa nälkäkuolemaa kokemassa piiritetyssä Leningradissa, ja huipentuu tämän päivän pakolais- ja venäläisongelmaiseen Suomeen. Etenkin kirjan loppupuolella eri osiot lomittuvat toisiinsa.     


Sotilaspastorin kansallisromanttiset kirjeet


Matriarkan toinen osio koostuu suomalaisen sotilaspastori Jalmari Havun kirjeistä morsiamelleen, tulevalle vaimolleen. Kirjeet alkavat kaunosieluisen vanhahtavina ja uskonnollisen romanttisina, mutta kuvaavat yllättävän kiinnostavasti Jalmarin touhuja saksalaisen sotilasmahdin ja inkeriläisten välissä.


Kirjeet on kirjoitettu 1943-44, ja Jalmarin eräänä tehtävänä on houkutella inkeriläisiä siirtymään Suomeen, pois sodan jaloista ja paikkaamaan työvoimapulaa. Jalmari luonnollisesti tapaa Aamu Karitsantyttärenkin. Vauhtia ja käänteitä piisaa koko ajan.  
Tervon kunniaksi on sanottava, että hän tekee Jalmarista, tämän isänmaallisesta naiiviudesta huolimatta, loppujen lopuksi aika myönteisen ja ennakkoluulottoman hahmon, jonka kyseenalaisetkin teot on helppo hyväksyä.  


Nykytodellisuuden puhdasoppinen ruumiinavaus


Teoksen kolmannessa osiossa ollaan tukevasti tämän päivän Suomessa. Päähenkilö on Supon tarkastaja Elo Havu, Jalmarin pojanpoika, jonka isä puolestaan on pilakuva vanhasta maahanmuuttokriitikosta. Yllätykset seuraavat toisiaan, mutta lopussa langat solmitaan näppärästi.  


Tässä kohtaa esiin astuu myös kirjan naurettavin hahmo: ”ihmisoikeusaktivisti” Juuso Lapua, kummasti kohudosentti B:n oloinen mies. Tervomaista huumoria lienee nimetä ylimmäinen sinivalkofasismin vastustaja suomalaisen äärinationalismin pyhän paikan mukaan.   
Saamme lukea mm. Lapuan somekirjoituksia, jotka ovat niin aidon surrealistisia, että on vaikea sanoa kuinka paljon niissä on edes keksittyä. Tässä osiossa tapaamme vihdoin elävänä myös Irina Leivosen, joka paljastuu Aamu Karitsantyttären tyttärentyttäreksi.


Vaikka kolmas osio on dekkarimaisuudessaan helppolukuisin, se herätti minussa eniten ärtymystä. Tervo runttaa maailman paikalleen oman kaikkitietävän katsantonsa mukaan. Lapua on lurjus, venäläiset nationalistisia roistoja, suomalaiset autistisia rasisteja – ja pakolaiset pyhimyksiä.   


Tervo sortuu niin huimaan vihapuheeseen, että lukijaa hirvittää. Jos kohteen vaihtaisi, niin raastupa kutsuisi. Tervolle tyypillinen pakolainen on sivistynyt ”bagdadilainen odontologi”, joka junassa matkalla Haaparantaan lukaisee Max Jacobsonin ja Matti Klingen kirjat Suomen historiasta englanniksi, ihan vaan tulevaan kotimaahansa tutustuakseen. Tyypillinen suomalainen taas on ”humalainen mahakas miesseurue”, joka heittää polttopullon vastaanottokeskukseen ja 60 ihmistä ”palaa rapeaksi”. Sitten päämisteri vähättelee asiaa uutisissa, samalla kun kuolleet ”vielä naksahtelevat ruumispusseissaan”.


Tällaisessako mielikuvitusmaailmassa Tervo seurakuntineen elää?  


Ainoa pakolaisten tekemä väkivalta, johon kirjassa viitataan, onkin Tervon riemuksi ja rasistien pettymykseksi suomalaisen tekemä. Otanmäessä nuoruuteni viettäneenä en yhtynyt riemuun. Hymyäni hyydytti sekin, kun jopa tätä alustusta tehdessäni mediassa kerrottiin Raumalla erään ”odontologin” raiskanneen 14-vuotiaan ja toisenkin yrittäneen, Oulussa parin ”odontologin” raiskanneen kaksi ”alaikäistä” ja Pirkanmaalla ”odontologin” korkanneen 10-vuotiaan pikkutytön.


Toinenkin asia minua teoksessa hämmästytti: Tervo kuvailee hyvin innokkaasti seisovia kyrpiä ja hekumoi raiskausfantasioilla, esim. nuori lesbo jutskujuristi pakotetaan anelemaan ”venäläistä kyrpää”. Naisien suhteen hän ei innostu lainkaan samalla tavalla, nuoren Aamu Karitsantyttärenkin seksikäs ulkonäkö kuitataan maininnalla, että tällä on ”isot tissit”.


Entä unohdetut inkeriläiset?


Matriarkka on koukeroisuudestaan ja asenteellisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen, ajankohtainen ja ajatuksia herättävä teos – mutta täyttääkö se tehtävänsä eli nostaa inkeriläisten kansanmurhan esiin historian hämärästä?  


Eipä oikein, vähän hähmäiseksi asia jää. Olisin odottanut edes jonkinlaista realistista kuvausta niistä 65 000 inkeriläisestä, jotka siirrettiin humanitaarisista syistä sodan jaloista Suomeen 1943. Heistä 75 % oli naisia ja lapsia. Venäläisten houkuttelemina ja osin väkisin heistä 58 000 palasi takaisin Neuvostoliittoon 1945. Yksikään heistä ei päässyt kotiin Inkeriin, vaan heidät hajotettiin ympäri suurta sosialistista isänmaata, onneksi aika moni Karjalaan ja muille lähialueille.


Sieltä heitä – tai heidän täysin venäläistyneitä jälkeläisiään – peräti 30 000 muutti 90-luvulla “Koiviston kutsusta” takaisin isiensä maahan Suomeen. Tervon mukaan näin Inkerin kansa katosi lopullisesti kartalta.  

Kirjoittaja Tapsa

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

Vieraantumisen korkea veisu

Lupasin lukea Karl Ove Knausgårdin kohutun elämäkertasarjan ykkösosan ja ottaa selvää kahdesta asiasta: 1) miten tämä tunnustuskirja suhtautuu Kalle Päätalon laajaan Iijoki-sarjaan sekä 2) onko kirjan halpahintaisella jipponimellä mitään yhteyttä Hitlerin samannimiseen opukseen? Tässä vastukset lyhyesti: 1) ei mitenkään, 2) ei ole.

Samat vastaukset hieman perustellen

Olin ymmärtänyt arvosteluista, mainoksista ja kehuista, että Knausgård kertoisi kirjassaan yksityiskohtaisen tarkasti oman elämänsä kulun lapsesta tähän päivään. Olin näköjään ymmärtänyt väärin, mutta puolustuksekseni esitän, että moni on näin todella esittänyt ja nimenomaan viitannut mm. Iijoki-sarjaan. 

Siinä missä Päätalo 26-osaisessa tiiliskivisarjassaan todella kertoo koko elämänsä kulun tarkasti ja ainutlaatuisen elävästi ihmisten puheita myöten, niin Knausgård hypähtelee tilanteesta toiseen korkealentoisesti jaaritellen, itsensä ja elämänsä surkeutta valittaen.

Mistä me edes tiedämme, että Knausgård kertoo kirjassaan vain tosia tapahtumia? Mediasta. Kirjasta sitä ei huomaa mitenkään. Mutta media kertoo, että niin asia on, ja oikeilla nimillä mainitut henkilöt ovat kuulemma nostaneet oikeusjuttujakin. Toisaalta se ei todista yhtään mitään, sillä on niitä nostettu meillä kaunokirjoistakin (vrt. esim. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu).  

Kirjan tapahtumien tosiksi korostaminen on siinäkin mielessä hieman outoa, että ne tapahtumat ovat aika yhdentekeviä tai ainakin tavallisia: lapsen tarve läheisyyteen, teinin tarve rakkauteen, aikuisen tarve hyväksyntään. Lisäksi tapahtumilla on kirjassa vain rekvisiitan rooli – tilan ja ajan vie raskasmielinen taiteen, elämän ja ihmissuhteiden pohdinta              

Siinä missä Päätalo rakensi elämästään jykevän monikerrostalon perustuksista vesikattoon, täsmällisin vasaran- ja kirveeniskuin, ihmisten ja elämän ilojen ja surujen kuvauksin, siinä Knausgård vaeltelee menneisyydessä ja keräilee ja makustelee ilon ja surun tuntemuksia, vihan ja rakkauden ilmentymiä, vilkuilee varjokuvia ihmisistä ja itsestään, vaisuin sanoin ja toistuvin nyyhkein.
   
Vaikea edes kuvitella kahta niin erilaista kirjaa kuin Knausgårdin mielentilan tuulimyllyjä huitova Taisteluni ja Päätalon väkevästi vyöryvä Iijoki.  

Hitlerin Taisteluihin ei Knausgårdin kirja liity mitenkään. Hitlerin kirjassa (jonka olen lukenut) tähtäin on tulevissa konkreettisissa taisteluissa, Knausgårdin menneissä tunnemaailman kipuiluissa.

Mistä tässä on kysymys?

Ihmettelen vilpittömästi kirjan saavuttamaa valtavaa menestystä. Eihän se huono ole, siitä ei ole kysymys, mutta mikä siinä on niin huikeaa, että Aamulehtikin yltyy julistamaan ”suurinta mitä pohjoismaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin” ja ennustamaan miten ”omaelämäkerrallinen romaanisarja tulee muuttamaan kirjallisuutta”.

Ikään kuin vastaavaa ”kokemukseen porautuvaa ajattelua” ei olisi ennen esiintynyt? Eikö koko moderni kirjallisuus ole juuri sitä samaa? En ole kirjallisuustieteen kirjanoppinut, ainoastaan kyltymätön fiktion ja faktan himolukija lapsesta saakka, joten voihan olla, että Knausgård tekee sen jollakin ratkaisevasti erilaisella, mutta kaltaiselleni maallikolle avautumattomalla tavalla, kuin vaikkapa Salama tai Proust tai Kihlman – tai hävytön Henry Miller?

Miller onkin oivallinen vertauskohde Knausgårdin Taisteluille, sillä samalla tavalla hän kertoilee tositapahtumiin perustuvia juttuja, muistelee surkeaa lapsuuttaan, tyhmän ankaraa isäänsä, onnettomia naissuhteitaan, epämääräisiä työkokeilujaan, polttavaa haluaan kirjoittamiseen, kaipuutaan vapauteen, ja kaikki tämä yltäkylläisellä taiteellisella ja moraalisella filosofioinnilla ja hersyvällä naurulla ryyditettynä. 

Knausgård toki kertoo teoksessaan syyn siihen, miksi kirjoittaa niin kuin kirjoittaa eli todelliseen elämään perustuen. Aluksi hän valittaa sitä, että tunnemme ja ymmärrämme maailman liian hyvin, ”kaikki on selitetty, kaikki on käsitetty, kaikki on ihmisen ymmärrettävissä”. Modernin tieteen jäljiltä maailma on ”täysin vailla mysteereitä”.

(Tässä hän muuten on totaalisen väärässä, mikä paljastaa sen, ettei hän näköjään ole oikeasti perehtynyt esimerkiksi kosmologiaan ja maailmankaikkeuden syntyyn, sillä siellä Mysteerin Nyrkki täräyttää vasten kuonoa niin rajusti, ettei sen sanoman tajuttuaan enää ikinä voi katsoa maailmaa entisin puisevin silmin. Puhun kokemuksesta ja voin palata asiaan kommenteissa, jos aihetta on.)

No, maailman loppuun asti selitetyksi muka oivallettuaan Knausgård toteaa, että ”Tästä syntyi kaipuu jota aina tunsin ja joka oli joinakin päivinä niin suuri ettei sitä voinut hallita”. ”Kirjoitinkin osittain lievittääkseni sitä, halusin avata maailman kirjoittamalla itselleni samalla kun kuitenkin epäonnistuin sen vuoksi.” (En tiedä ovatko nämä epämääräiset lauseet tekijän vai suomentajan jäljiltä, mutta kyllä niistä asia selviää.)

Nyt tulee se pointti: ”Tunne ettei tulevaisuutta ole olemassa, että se on vain yhtä ja samaa, merkitsee että jokainen utopia on merkityksetön. Kirjallisuus on aina ollut sukua utopialle, joten kun utopia menettää merkityksensä, kirjallisuudelle käy samoin.”

Knausgård toteaa yrittäneensä muiden tavoin taistella fiktiota vastaan fiktiolla. Se johtaa umpikujaan. Siksi hän, näin päättelen, hylkää häilyväisen fiktion aseenaan ja tarttuu tukevaan faktaan, jonka voimalla hän yrittää murskata merkityksettömyyden kehän.

Tästä löysin syyn sille, että hän käyttää materiaalinaan tositapahtumia ja oikeita henkilöitä oikein nimin. Tässä on muuten ehkä ainoa yhteys ja toisaalta ero Päätaloon: molemmat hylkäsivät mielikuvituksen romaanisarjoissaan, mutta siinä missä Knausgårdille se on vain väline, on se Päätalolle päämäärä.

(Oikaisenpa sivumennen erään väärinkäsityksen, jonka mm. Riku esitti vähän aikaa sitten, eli että Päätalolla ei muka olisi mielikuvitusta, vaan hän vain latoo asioita ja tapahtumia peräkanaa. Voiko väärempää todistusta kirjailijasta antaakaan! Jo Päätalon alku-uran Koillismaa-sarja, alteregonaan Kauko Sammalsuo, todistaa toista: sehän on vaihtoehtoisen historian kuvaus, elävä ja mielikuvituksellinen kertomus siitä, mitä olisi ehkä tapahtunut, jos hän olisikin jäänyt Taivalkoskelle! Ja voiko esimerkiksi Olkivaaran Nestorin tai Vikke Nilon kaltaisia hahmoja luoda ihminen, jolla ei ole mielikuvistusta!)

Valittajan tie on raskas

Äskeisillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla keskusteltiin mm. ulkopuolisuudesta ja  vieraudesta. Näin Rosa Likson: ”Ulkopuolisuuden tunne on taiteen tekemisen lähtökohta, ilman sitä ei tule taiteilijaksi.” Lause kuvaa suoraan Knausgårdin kirjoittamista ja hänen teemojaan! Koko kirjan hän pohtii, kärsii ja märehtii omaa vierauttaan, välillä outoutensa ja ulkopuolisuutensa nyyhkien tunnistaen, välillä sen syitä muista ja muualta ahdistuneena hakien.

Tulee mieleen se vanha aforismini vuosien takaa: ”Jos tietäisin miksi kirjoitan, en kirjoittaisi.” Juuri Knausgårdin tapaista terapeuttista kirjoittamista hain silloin takaa. Hänhän selvästi purkaa kirjoittamalla sisäsyntyisiä traumojaan, usein mielestäni täysin turhanpäiväisiä.  

Etenkin kirjan alkupuolella minulle tuli monta kertaa mieleen, että mitä saatanaa sinä jätkä valitat! Hän elää tavallista keskiluokkaista elämää, hän ei ole millään tavalla epänormaali, vaan jo teinipoikana 190-senttinen komistus, josta tytöt selvästikin tykkäsivät. Hän väittää, ettei osannut lähestyä tyttöjä, mutta silti hänellä on jo 14-vuotiaana tyttöystävä, jonka kanssa sekstailee illat pitkät. (Varsinaista seksiä kirjassa ei ihme kyllä ole.) Hän on urheilullinen, pelaa jalkapalloa ja pääsee jo 16-vuotiaana miesten harjoituksiin. Juniorien turnausmatkalla Tanskassa hän kittaa olutta känniin asti ja pääsee tanskalaistyttöä saatille.  Helvetti, olen ihan oikeasti kateellinen hänelle – ja äijä vaan valittaa.  

Kirjan keskeinen hahmo on isä, jota Knausgård jostakin syystä pelkää ja vihaa. Syy ei selviä ainakaan tässä kirjassa, sillä isä ei osoittaudu miksikään pikkuhitleriksi, normaaliksi tiukaksi isäksi korkeintaan. Isä ei edes juopottele, se vaihe tulee vasta lopussa, jolloin he eivät enää ole tekemisissä. Knausgårdille ei kumma kyllä tule mieleen, että jospa isäkin on samanlainen ”tumma maammon marja” kuin hän itsekin ja siksi kipuilee?  

Muutenkin monta kertaa, kun Knausgård kertoo itseään säälien jonkin asian, niin jo seuraavalla sivulla hän epähuomiossa kumoaa koko jutun. Esimerkiksi lukion jälkeinen aika Bergenissä, jossa hän suurta ulkopuolisuutta tuntien ripustautuu isoveljeensä Yngveen ja tämän kavereihin, ja valittaa miten Yngve osaa lähestyä tyttöjä helposti ja hän ei ollenkaan, vaan tytöt torjuvat hänet outona hyypiönä, niin jo seuraavalla sivulla hän kertoo ohimennen, että hänellä oli Bergenin aikana tyttöystävä, jonka kanssa seurusteli neljä vuotta! Näköjään koko ajan siihen asti kun tapasi tulevansa ensimmäisen vaimonsa Tonjen.  

Knausgårdin Bergenin ajan ulkopuolisuudesta ja vetäytymisestä ei todista myöskään se, että hän soittaa bändissä, ja on peräti opiskelijalehden toimittaja, joka tekee kiitettyjä haastatteluja kuuluisista norjalaisista runoilijoista! Siis opiskelija, urheilija, muusikko, toimittaja, kirjailija ja suosittu seuramies, joka liikkuu ihailtuna piireissä – ja valittaa surkeuttaan?     

Kirjan lopussa soittaessaan Tonjelle, ollessaan isäänsä hautaamassa, hän tekee mielestäni oikean diagnoosin itsestään. Sillä Tonje on ”...aistillisin ihminen, jonka olin tavannut. Sitten hän oli ottanut miehen, joka piti aterioita, viihtymistä ja läheisyyttä välttämättömänä pahana.”

Mielestäni Knausgård ei kuvaakaan elämää niin kuin se tapahtuu, vaan hän kuvaa miten neuroottinen, ahdistunut, tunteellinen ja lahjakas itseään etsivä ihminen elämänsä kokee. Ihan ansiokkaasti kuvaakin, ei siinä mitään.

En haluaisi moittia suomennosta, koska tiedän kääntäjien surkeat palkkiot. Tässäkin teoksessa käännös on kyllä sujuva ja moitteeton, ammattilaisen työtä, mutta etenkin dialogeissa on säilynyt kääntämisen aiheuttama lievä teennäisyys, ”eikö olekin?” 

Tätä arvosteluani, jota voi pitää ansaitsemattoman ankarana, pitää verrata siihen jumalattomaan hehkutukseen, jota Knausgård on sarjastaan saanut. Kirja ei ole tietenkään huono, mutta onko se niin mestarillinen kuin väitetään? Ennen lukemista kerroinkin haluavani vastauksen kysymykseen, onko Taisteluni 1 oikeasti uniikki ja merkityksellinen teos?

Ei se minusta sellainen ole. Se on kelpo kirja, mielenkiintoinenkin, muttei sisällöllisesti eikä tyylillisesti mitenkään omaperäisen mullistava. En edelleenkään voi ymmärtää sen saavuttamaa valtavaa ylistystä. Elämä on tylsää, kauheaa ja kamalaa, mutta on se sanottu ennenkin.  

PS. Toivon ettei tämä arvosteluni hiljennä niitä monia, jotka ovat päässeet minua paremmin kirjaan sisälle ja oivaltaneet sen suuruuden. On siinä jotain oltava, kun se kerran on vaikuttanut niin moneen.

Kirjoittaja Tapsa

maanantai 9. toukokuuta 2016

Kaksi runoa








1. L. Onerva: Ihminen 

Mikä olen? Tähdenlento
Luojan ikuisessa yössä,
tomujyvä aavan aineen
lakkaamattomassa työssä.

Mutta sentään! Tahdon antaa
hehkun hetkelleni tälle,
tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.

Tahdon laulaa: mitä siitä,
jos ma lopuin, kussa aloin,
mutta silmänräpäyksen
valokaarin yössä paloin!

Hetken sykin, liekkisydän,
aurinkona maailman oman:
tunsin kauneuden kaipuun,
rakkauden rajattoman.

Alistukaa, avaruudet,
pienen tähden välkynnälle!
Tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.


Aikaa on virrannut jonkin verran siitä, kun selailin lukemattomia runokirjoja etsien tekstiä, joka sopisi parhaiten syntymäpäiväni erääksi ohjelmanumeroksi. Kun löysin L. Onervan Ihminen-runon, olin todella tyytyväinen.

Runo on toki syntyajalleen tyypillisen mahtipontinen. Runoilija saa taianomaisesti  sanoillaan esille pienen hiukkasen olemassaolosta loihdittua avaruudellisia, loistavia kaaria, unohtamatta nöyryyttä ja kiitosta.  

L.Onervaan suhtauduttiin omana aikanaan ristiriitaisin tuntein. Hän sai useita palkintoja ja tunnustusta, jäi kuitenkin kirjailijana vähemmän tunnetuksi  rakastamansa miehen, ja lopulta ystävänsä  Eino Leinon varjoon.
L. Onerva ei ensisijaisesti lempirunoilijani, mutta Ihminen-runoa en unohda.  


Kirjoittaja:  Leonoora

***













2. runo, tekijä tuntematon

Ihmistä voi koskettaa, itseään voi antaa koskea. Menon voi perua.

Voi muuttaa Etelä-Ranskaan. Hankalat asiat voi tehdä heti. 

Neljän ruuhkassa voi ajaa ystäviensä kanssa hitaasti polkupyörällä viisi rinnan läpi keskikaupungin. Tietokoneen ohjelman voi muuttaa. Lihatiskillä voi pyytää punnitsemaan käärepaperin eri kilohinnalla.

Voi valehdella. Rakastua voi, rakastaakin voi.



Tämä naistenlehdestä leikattu runo, jonka kirjoittajaa en tiedä, on kulkenut lompakossani ainakin 20 vuotta. Rahapussi on vaihtunut monta kertaa, mutta runo on kulkenut uskollisesti mukana. Sen tehtävä lienee ollut kertoa nuorelle naiselle, että maa on avara, taivas on korkealla ja esteet ovat omien korvien välissä. Nyt se kertoo keski-ikäistyvälle kantajalleen, että maa on avara, taivas on korkealla ja esteet ovat omien korvien välissä.

Jos runon kirjoittaja sattuu huomaamaan tämän kirjoituksen, ilmoittauduthan! Tämä runo on varmaankin vaikuttanut ajatusmaailmaani enemmän kuin hetimiten luulisi.

Sanalla on väliä!

Kirjoittaja Kuunkuiske

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Eino Leino, "Se kuitenkin liikkuu" (Tähtitarha 1912)













“Se kuitenkin liikkuu!”
En enää pelkää. Yö on haihtunut, 
ei mua enää hullun houreet vaivaa, 
on murhe mulla työksi vaihtunut, 
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan 
kuin ennen kuultavina, kirkkahina; 
ja veren aallot hyrskyy valtavina, 
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää, 
taas aatos kantaa, pilvitöitä piirtää, 
ja käsi sydämellä maailmalle 
ma lausun, voitetulle voittajalle: 
se kuitenkin liikkuu! 

Kun vieno joutuu keskeen karkean, 
niin useasti karkeampi voittaa. 
Ken kuulee ärjyessä ulapan, 
jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa? 
Ja lapsi vaikee. Min' en vaiennut, 
näin monta sortuvan, en sortunut, 
ma opin sotalaulut lainehilta 
ja tarmon julman taivaan jumalilta, 
voin käyttää kalpaani kuin kanneltain, 
löin monta iskua ja itse sain: 
se kuitenkin liikkuu! 

Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo, 
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan, 
se päältään rautapantsarinsa luo, 
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan. 
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa, 
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa, 
nään tuhat silmissäni tulikerää, 
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää, 
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko, 
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko, 
se kuitenkin liikkuu! 

Te tuokaa tänne Lapin tunturi 
ja sydän tää sen alle haudatkaatte, 
se senkin alla vielä liikkuvi, 
maanjäristykset tuntea te saatte; 
se polkekaa, se pistää kantapäähän, 
se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän, 
se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit, 
se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit, 
ja voittolauluin kivikaaret kaikaa, 
kun irti, ihannoiden uutta aikaa, 
se kuitenkin liikkuu! 

Ma tiedän kyllä: tulee kuolema 
ja elonlangan armaan poikki leikkaa, 
voi olla kylmä, valju huomenna 
se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa, 
maan alla maata, päällä multaa syli; 
mut yli haudan, kuolemankin yli 
käy vapaus, jolle sykki sydänkulta, 
se elää, henkii, vaikka painaa multa, 
se palaa liekin lailla syksy-öissä, 
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä 
se kuitenkin liikkuu! 

Ah, isänmaani, armas aatoksein, 
suruni, riemuni ja itku illan, 
ma sulle veisaan virttä Galilein, 
kun tuuli leikkivi yön suortuvilla, 
maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee. 
Sua herättääkö edes hetki ankee? 
En usko. Yössä myrkky-yrtit itää, 
maan ohjaksia henget pienet pitää. 
Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki 
ja sorron, pimeyden, tään kansan henki 
se kuitenkin liikkuu!



Kansallisromantiikkaa: haluttiin pois vieraan vallan ikeen alta, ja itsenäisiksi - siitähän tässä puhutaan! Ainakin!

Leino kuvasi osuvasti myös pienen kamppailua kaikkea sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan, ja juuri sellaisesta jääräpäisen suomalaisesta näkövinkkelistä: yrittäkääpä, ruojat, niin me pannaan vielä pahemmin kampoihin! Kyllä ei anneta periksi! Ha-haa!

Vaikka katu-uskottavuus kärsisikin: tämä Loirin tulkinta
on minulla soinut taustalla vaikeina päivinä; olen laulanut sen tahtiin useammin kuin kerran, kun on tuntunut etten selviä päivän koettelemuksista.

Runo ja sen sanoma on ajaton ja paikaton, se ei perustu näennäiseen kansallismielisyyteen. Se innostaa pitämään leuan pystyssä, ja kannustaa periksiantamattomuuteen: nyt ollaan tässä, ja näillä mennään! Tuleen ei jäädä makaamaan! Perkele!

Se kuitenkin liikkuu!


Kirjoittaja: Char



(Eino Leino, "Tähtitarha" runokokoelma  v. 1912. 
Valokuvassa Eino Leino vuonna 1912)

maanantai 14. syyskuuta 2015

Jouko Turkka: Aiheita

 ”Onni ei ole enää hiljaista onnea vaan   mielenhäiriöitä.Uskovaisetkin tavoittelevat pakanalaumojen humalaa. Jonkin arvoista on vain se mikä on kohtuutonta, vain hulluus johtaa saavutuksiin. Niitä ovat ennätykset ja järkytykset; tavallinen on epätodellista, ne ovat todellisia.”


Teatteriohjaaja Jouko Turkan ensimmäinen kirja, Aiheita, ilmestyi jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin teatterikorkeakoulussa elettiin Turkan aikaa ja mies ja hänen työnsä olivat maamme kuumimpia keskustelunaiheita etusivuja myöten. Jälkeenpäin tuosta ”Turkan ajasta” on kirjoitettu lukuisia kirjoja, jopa useita väitöskirjoja. Mutta tietääkö joku, kuka on tällä hetkellä Teatterikorkeakoulun rehtori? - Minä lunttasin, ei näemmä ole rehtoria vaan dekaani.

Mikä sitten on tämä kirja, josta Tommi Melender kirjoitti sen olevan ”ehdottomia huippuja Suomessa viimeisen 25 vuoden aikana julkaistujen kirjojen joukossa” ja josta Kari Hotakainen sanoi: “Kirja uudisti, vain vähän yli sadalla sivulla, käsitykseni siitä, millaisia jälkiä suorasanaisella proosalla voi tehdä ihmisen tajuntaan.”

Kirjan alkupuolella Turkka kirjoittaa luomisen tuskasta. ”Luominen on moraalista uhmaa ja harvoin se mikä ei ensin iljetä tai loukkaa makua on elinkelpoista. Luovaa tilaa en ainakaan minä koskaan koe nousemisena vaan suistumisena ja suostumisena; sitten sitä vähän jo kohoaakin kun maailma ensin kasvaa.”

"Olen minäkin tuntenut luovaa hurmaa.” - Se tapahtuu Turkan kertoman mukaan harvoin, mutta aina joskus. Silloin hänestä tuntuu samalta kuin hänen ampuessaan pikkupoikana ollessaan rastaita ja tiedettyään, ettei voisi ampua ohitse. ”Vietti vie. Miksei luomisvietti vie?

"Olen minäkin siis yrittänyt kirjoittaa”, mutta sekin on tyrehtynyt salanimen keksimisen. ”Miksiköhän taiteilijan lukkoonmenoa kuvataan niin vähän?”, hän ihmettelee.

Sitten Turkka antaa tulla, hän kertoo lukuisia esimerkkejä siitä, miten tarinaa, draamaa, voisi tehdä. Hän kärjistää, liioittelee ja käyttää vastakohtaisuuksia tavalla, josta en voi olla nauttimatta. Kirja on ilmiömäisen hauska monesti silloinkin, kun kerrottu tarina itsessään on traaginen tai muulla tavalla raju. Ainakaan minä en osaa olla nauramatta, kun hän kertoo lihakauppiaasta verisessä takissaan ja hänen rakkaudestaan luontaistuotekaupan hentoon omistajaan. Suorastaan hillitön on kertomus poliisia pakenevasta työhullusta, jolle poliisit laittavat ansoiksi pieniä työmaita, sirkkelin ja puuta. Tietävät, ettei työhullu malta olla pysähtymättä ja tekemättä halkoja. Turkka osaa kaivaa arkipäiväisistä tapahtumista tai havainnoista tarinan esiin ja antaa sille siivet.

Turkan kirja, kuten mies itsekin, jakaa epäilemättä lukijansa meihin innostuneisiin ja niihin, jota eivät siitä välitä lainkaan. Kirjabloggari Morresta ”Aiheita on leppoisaa mutta jokseenkin turhauttavaa lätinää siitä mitä Jouko Turkka olisi halunnut kirjoittaa ja on joskus ajatellut kirjoittavansa. Ihan kiva mutta entäs sitten?” 

- Niin, entäs sitten? Sitä ei voi tietää, kuinka tosissaan Turkka on esitellessään eri aiheitaan ja väittäessään, että hänellä oli tarkoitus tehdä joistain niistä jotain laajempaa. Monessa tarinassa olisi sellaiseen kuitenkin ilman muuta aineksia, - jos noin hyvään alkuun pääsee, niin kyllä se loppukin sieltä tulee.Voiko kirja sitten aukaista jonkun kirjoittajan lukkoja, saada hänen kynänsä luistamaan? - Minä uskon sen voivan.


Moni saattaa vieroksua kirjaa, koska Turkka ei noudata pilkkusääntöjä, ja toisinaan hän unohtaa niiden käytön kokonaan. Kieli ei muutenkaan ole hiotusti kielioppia kunnioittavaa. Teosta on myös vaikea lokeroida mihinkään tekstilajeihin. Kirjan teksti on omanlaisella tavallaan paperille ylös kirjoitettua Turkan puhetta, - minusta tuntuu että se olisi menettänyt jotain kutkuttavasta räiskyvyydestään, jos sitä olisi hiottu yhtään enempää. Sellaisen oletuksen teen, että hän on kirjoittanut teoksen melko nopeasti, mutta sen sisältämät ”aiheet” ja niiden oivallukset ovat tietenkin kypsyneet hänen mielessään kauan. Siitä huolimatta, että tarinat jäävät yleensä aika luonnosmaisiksi kuvailuiksi. 

Hän on kerännyt aiheensa ihmisiä turuilla ja toreilla tarkkaillessaan. 

Janne Tapper tulkitsee vuonna 2012 ilmestyneessä väitöskirjassaan Aiheita-teosta, sanoen sitä ”Turkan maailmankuvaa, teatterinäkemystä ja kulttuuripolitiikkaa valottavaksi dokumentaariseksi aineistoksi.” - Hänen mukaansa ”Aiheita on jäsennettty kuvaus jäsentymättömästä kompleksisuudesta, ja sen välittämä kokemus hämmennyksestä on aito.”

Kirjan viimeisellä sivulla Turkka antaa neuvon. ”Ei mitään voi kuvata niin kuin on. Tee tarinoita. Etsi tapahtumien logiikka. Löydä lainalaisuudet. Johda niistä teoria. Katso pikkuisen lihavaa naista ja näet jo kohtalon. Tiedät mikä on tapahtumien vääjäämätön logiikka. Äkkäät jollakin tekohampaat ja hän on paljastunut. Mikä aihe on naisen musta silmä, siinä on kaikki: Freud ja Marx ja kaikki mitä he ovat matkaansaattaneet. Kynsitty miehen naama on sinfonisen tapahtumakulun seuraus...”, ja hieman myöhemmin hän kysyy:”Mutta voiko maailmaa kuvata? Elämä ei enää asetu malliksi niin kuin taiteilijat tarvitsisivat. Se ei suostu enää kuvattavaksi niin kuin taiteenalat osaavat.”

Kirjailija Rosa Liksom sanoi hiljattain: ”En tiedä onko mitään kovempaa kuin tämä. Luonnosmaisia tarinoita ihmisestä, elämästä ja maailmasta. Tapa jolla Turkka käsittelee näitä aiheita on todella raju ja yllättävä. Kirja vetää maton jalkojen alta. Klassikko."
Yllättävänkin estottomat kehut, mutta kirjalla on siis edelleen annettavaa taiteilijoille, - ja meille muille draamasta kiinnostuneille.

Kirjoittanut Riku Riemu

tiistai 6. tammikuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


Jussi Valtosen Finlandia-voittajasta He eivät tiedä mitä tekevät alkaa alla avoin keskustelu.

Varsinainena blogikirjoituksena oleva kirjan esittely jää nyt siis pois. Kokeillaan uudenlaista kirjallisuusarviointia,  joka muodostuu kommentoijien puheenvuoroista, siis tavallisista kommenteista, kritiikistä, arvioinnista, esittelystä, mielipiteistäkin. Keskusteluun voi osallistua kuka tahansa, ja se on täysin avoin myös anonyymeille kommentoijille.

Oma lukemiseni on vasta alussa, mutta luen kirjaa tiiviisti päivittäin. Tähän mennessä olen vaikuttunut, teoksella on luja ote minuun. Eniten kirjan alkumetreillä on ihastuttanut suomalaisen ihmisen ja suomalaisuuden uudelleenmäärittely, joka tapahtuu amerikkalaisen tutkijan silmin. Odotan malttamattomasti jatkolukemista. Uutuudenviehätystä on myös lukutavassani. Tämä paksu teos on ensimmäinen lukemani e-kirja. On hienoa, että tuoreita huippuromaaneja saa e-kirjoina ja vieläpä edullisesti.

Kommenttiosasto on siis vapaa avointa keskustelua varten. Tapsa on alustavasti lupautunut käyttämään alussa puheenvuoron, jossa antaa kokonaiskuvaa teoksesta. Kuka tahansa voi kuitenkin aloittaa lyhyelläkin kommentilla.

torstai 19. joulukuuta 2013

SIPERIA OPETTAA
Osa 3: luvut 9 - 14 /Seitsemän veljestä

Näin olemme päässeet kirjan loppuun, siihen ihanaan lauseeseen, joka saa auringon näyttäytymään monta tuhatta kertaa taivaan sinessä. Voiko kauniimmin ilmaista ihmiselon kulkua?

Mikä oli A. Kiven opetus oman aikansa ihmisille ja vuoden 2013 suomalaisille? Mielestäni se on tämä: ”Häneltä, joka ei nuorena ole kapinallinen, puuttuu sydän. Häneltä, joka vielä aikuisena on kapinallinen, puuttuu järki”. Olen kuullut ajatuksen paljon paremmin muotoiltuna, mutta tämä saa nyt kelvata.

Opettipa mainio Aleksis meille myös sen, ettei pidä lannistua, vaikka elämä ei niin auvoista olisikaan. Historia ei ole tasaista nousua onneen ja yltäkylläisyyteen vaan sarja ihmisparkaa repiviä onnettomuuksia. Nyt meillä ovat vitsauksina EU, feministit ja vihreät, Kiven aikana vaivasivat nälänhätä ja köyhän onea asema. Kivi oli oman aikansa tykylevits

Taipua saa, saa lyödä päätään vaikka Karjalan mäntyyn, mutta lannistua ei saa. Eikä tarvitse. Mikko Rajamäki, oman aikansa pätkätyöläinen, muotoilee taitavasti, kun Juhani oli häneltä kysynyt, kuinka menee: ”Sekalaista, sekalaista sekä hyvää että pahaa, mutta ainapa koira vieköön, hyvä täällä päällimmäisenä keikkuu ja tämä elämänretkutus käy laatuun, käypä se.” Kun tässä itse kukin taaksepäin elämänsä kulkua katselee, niin onhan siellä - koira vieköön - niin alamäkeä kuin vastaistakin. Joskus on voinut mielessä käväistä aatos hakea kivääri ja tehdä kaikesta kerralla selvä. Mutta aina löytyy ratkaisu ja hyvä jää päällimmäiseksi keikkumaan, jää se.

Entäpä veljesten emännät? Kaikesta näkee, että kirjailija Kivi arvosti ja kunnioitti suomalaista naista. Hän ei nosta hameniekkoja jalustalle eikä lyö heitä lokaan, pitääpähän vain kelvollista aviota aikuisen miehen parhaana olotilana ja oikeaa naista oivana elämänkumppanina. Kivi oli oman aikansa Henry Laasanen, hänkin arvosti naisessa tasa-arvoisuutta, toveruutta, älyä ja tasaista mielenlaatua. Uusi tutkimus kertoo, että naimisissa olevat miehet elävät kauemmin ja terveempinä kuin sinkkuveljensä. Jos tieteeseen on uskominen, elivät veljekset kauan, vieläpä suhteellisen onnellisinakin.

Ne olivat (huokaus) aikoja ne! Kun Timo tuli kotiin ryyppyreissuiltaan häntä ei odottanut kotona lappu: ”Olen lähtenyt putkimiehen matkaan. Otin lapset, Volvon ja luottokortin. Sinä muutat kotoa viikon sisällä. Olen jo hakenut avioeroa.” Ei, aikansa terhenneltyään Ulla hakee krapulaisen ukkonsa ylisiltä, rakentaapa vielä maittavan iltapalan ja laskee tuoppiin kaljasaavista korjaussarjan. Ja kaiken päälle virnistelee Timo: ”Mitä tuossa lapsekkaita vaikertelet, koska ei ole tässä yhtään hätää”?

Veljesten järjestämä sovintojuhla oli jotain sellaista, johon vain joku Mandela pystyy. Tässä(kin) Kivi oli edellä aikaansa. Vuoden 1918 suomalaista sovintojuhlaa ei ole vieläkään pidetty ja pitämättä se taitaa jäädäkin.
Simeoni? TV-sarjan pakollinen kiintiöhomo? Ei välttämättä. Kaikkia ei vain kiinnosta yhdistää elämäänsä toisen ihmisen elämään. Moni pärjää vallan hyvin omillaan.

Entä missä luuraavat sarjan pakolliset kiintiöneekerit? Kas tässä: ”Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampun-karvainen tukkansa.” (Ensimmäinen sivu, toisen kappaleen loppu. Lue, jos et usko!)

Muuttaessaan Impivaaraan veljekset olivat metsän mamuja, ruskeanaamaisia tulokkaita, joita katsottiin kieroon kylällä ja petkutettiin kaupungissa. Heidät kotoutti hanki ja jää, metsän pedot, susilaumoista lähtien, nälkä, jano ja vilu. Tullessaan Impivaaraan he olivat pöröpäisiä villejä ja palatessaan sieltä koko seudun naisväen himoitsemia aviomiesehdokkaita. Opetus: Jos haluat oppia ihmistavoille ja olla suosittu, vietä muutama vuosi Impivaarassa. Siperia opettaa!'

Kirjoittaja Kolehmainen