keskiviikko 14. joulukuuta 2011

John Steinbeck: Vihan hedelmät

Maailma alkaa osin hiljalleen toipua vuonna 1929 alkaneesta lamasta, mutta Amerikan preeriamaat kohtaavat 30-luvun puolessa välissä ennennäkemättömät tomumyrskyt, jotka ovat seurausta liiallisesta viljelystä ja vääristä viljelytavoista. Hienojakoinen hiekka tunkeutuu kaikkialle, näkyvyyttä saattaa myrskyssä olla vain metri ja keskipäivällä täysin pimeää.  

Sadot tuhoutuvat, eivätkä viljelijät pysty suoriutumaan velvoitteistaan, vuokraisännät ja aiemmin auliisti lainoja jakaneet pankit vievät maatilat. Sadattuhannet ihmiset joutuvat jättämään kotinsa, heistä suurin osa vaeltaa täyteen lastatuilla auton rämillään Yhdysvaltoja halkovaa Route 66 -valtatietä, kohti unelmien Kaliforniaa.  – Kohti ihmeellistä maata, jossa aurinko paistaa aina ja viinirypäleitä tai appelsiineja voi työtä tehdessään syödä nälkäänsä suoraan puista kuin paratiisissa. Hedelmien poimintaa tulee olemaan runsaasti tarjolla, jokainen on nähnyt lappuja, joissa ihmisiä houkutellaan sinne tekemään työtä hyvällä palkalla. 

Tom Joad on tappanut lapiolla miehen, joka yritti lyödä häntä veitsellä. Hän vapautuu vankilasta juuri kun Joadin kolme sukupolvea käsittävä perhe tekee lähtöä Kaliforniaan. Mukaan lähtee myös raskaana olevan tyttären, Saaronin Ruusun, lapsen isä Conny, sekä entinen saarnamies Casey.

Alkaa raskas, viikkoja kestävä matka, jonka aikana autoa korjataan useamman kerran, kohdataan monenlaisia vaikeuksia, erilaisia ihmiskohtaloita ja kuolemaa.
Joadin perheen isovanhemmat sairastuvat, heidän todellisuudentajunsa hiipuu ja kumpikin kuolee vuorollaan matkalla kohti Kaliforniaa, jonka moneen kertaan puheissa kertaillut ihanuudet eivät riitä heille korvaamaan oman rakkaan maatilan menetystä. He eivät enää jaksa sopeutua muutokseen. Perheen syntymässä vioittunut poika Noak ja vastuutaan pelkäävä Saaronin Ruusun lapsen isä Conny katoavat matkalla omille teilleen. Vaikeuksien keskellä perheen äiti ja poikansa, Tom Joad, ottavat yhä enemmän vastuuta asioista itselleen, perheen isä joutuu sen hyväksymään, mutta murahtelee antavansa vaimolleen selkään sitten kun olot paranevat.

Perillä Kaliforniassa siirtolaisia kohtaa julma todellisuus. He ovat ylpeää, kovaan työntekoon tottunutta väkeä, joka joutuu asumaan kurjille pakolaisleireille. He saavat kuulla olevansa ”Okieita”, jotka eivät ole samanlaisia kuin ”me”, vaan outoja ja pelottavia ihmisiä, joita ei voi ymmärtää. Työtä ei ole, tai se on hyvin kausittaista. Työvoiman ylitarjonta on aiheuttanut palkkojen romahtamisen - niillä pystyy vain yrittämään lastensa nälkäkuolemalta pelastamista. Maasta eläneet ja sitä rakastaneet, sen kanssa yhtä olleet, entiset pienviljelijät eivät voi ymmärtää Kalifornian edistynyttä kapitalismia, jossa maatilat ovat suuria liikeyrityksiä. 
”Kalifornia kuului kerran Meksikolle, ja maat kuuluivat meksikolaisille; ja sinne virtasi laumoittain ryysyisiä kuumeisia amerikkalaisia. Ja niin suuri oli näiden maannälkä, että he ottivat maan – varastivat Sutterin maat, Guerreron maat, ottivat näille luovutetut maat ja paloittelivat ne, he rähisivät ja riitelivät niistä, nuo suunniltaan joutuneet nälkäiset miehet; ja he puolustivat pyssyillään varastamaansa maata. ---Ja ajan jatkuessa maatilat joutuivat liikemiehille, ja tilat olivat suurempia, mutta niitä oli myös vähemmän.---Ja aina suuremmiksi kasvoivat maatilat, aina harvemmaksi omistajien piiri.” 
Työväen järjestäytymisen viljelysten omistajat estävät kovin ottein. Varašeriffit käyvät leirejä tyhjentämässä ja polttamassa, ajamassa ihmiset liikkeelle silloin kun sadonkorjuuta ei ole. Kaikki olosuhteita arvostelevat leimataan agitaattoreiksi ja punikeiksi (reds). Ennen sadonkorjuun edellyttämää työvoiman palkkausta työnantajat lähettävät jopa itse palkkaamiaan agitaattoreita leireille. Heidän avullaan saadaan synnytetyksi mellakoita, jotka antavat syyn tukahduttaa alkuunsa työläisten mahdollisen joukkovoiman, jonka kasvamista pelätään.
”Appelsiineja kaadetaan vaunulasteittain maahan. Ihmisiä tuli peninkulmien päästä ottamaan hedelmiä, mutta eihän sitä voitu sallia. Ostavatko ihmiset tusinan appelsiineja kahdellakymmenellä sentillä, jos he saavat niitä vain sillä, että tulevat ja ottavat ne? Ja miehiä pantiin ruiskuttamaan appelsiineihin paloöljyä, ja he olivat vihaisia ihmisille, jotkaolivat tulleet ottamaan hedelmiä, vihaisia moiselle rikollisuudelle. Miljoona ihmistä näkee nälkää, tarvitsee hedelmiä – ja paloöljyä suihkutetaan kultaisille vuorille. – - Kansan sielussa kasvavat ja kypsyvät vihan hedelmät, kypsyvät viininkorjuuseen.”
Lopulta pakko ajaa ihmiset eräällä tilalla lakkoon, maksetuilla palkoilla ei pysy hengissä. Joadit alkavat tietämättään lakkorikkureiksi. Tom kohtaa tilan ulkopuolella saarnaaja Caseyn, jota pidetään puheliaisuutensa vuoksi lakon johtajana. Casey tapetaan armotta ja Tom iskee tappajan hengiltä. Perhe pakenee Tomin piilotellessa lavalla patjojen välissä. He löytävät töitä puuvillapelloilta, kasvoistaan ruhjoutunut Tom piileskelee pensaikossa. Lapsi paljastaa suuttuessaan Tomin olemassaolon, perhe joutuu jälleen jatkamaan matkaansa. Tom joutuu erkanemaan perheestä taistellakseen jatkossa oikeudenmukaisemman maailman puolesta.
Perhe saa vielä töitä puuvillapelloilta, mutta sitten tulevat voimakkaat sateet ja tulvat, työt loppuvat.  

Tulee Saaronin Ruusun aika synnyttää, lapsi syntyy muumiona, joka ei ole saanut riittävästi ravintoa elääkseen. Tulvaa pakeneva perhe suojautuu latoon, jossa he kohtaavat nälkään kuolemaisillaan olevan miehen ja tämän pojan.  Kirja päättyy, kun Saaronin Ruusu syöttää miestä rintamaidollaan, antaen tälle elämän, jota ei voinut lapselleen antaa.
Kirja alkaa kuivuuden koettelemuksilla ja päättyy kaiken hukuttamaan pyrkivään tulvaan, ihmisten kohtalot se jättää avoimiksi.

Vihan hedelmät sai ilmestyessään vuonna 1939 myrskyisän vastaanoton, viljelysten omistajat syyttivät sitä kommunistisiksi valeiksi, kaikki muutkaan eivät siitä pitäneet. Siitä tuli kuitenkin hyvin laajalti luettu, John Huston ohjasi siitä Henry Fondan tähdittämän elokuvan jo seuraavana vuonna. Nobel-komitea mainitsi sen yhdeksi tärkeimmistä perusteista myöntää palkinto John Steinbeckille vuonna 1962.  Sitä luetaan yhä jatkuvasti yhdysvaltalaisissa oppilaitoksissa, sen sanotaan olevan romaani, josta on kirjoitettu niissä kaikkein eniten erilaisia tekstejä; se kertoo yhdestä keskeisen tärkeästä tapahtumakulusta Yhdysvaltain lähihistoriassa.

Kirjoittaja Riku Riemu

42 kommenttia:

  1. Hieno tiivistelmä, Riku! Kannattaa muistaa, että vaikka Vihan hedelmiä luetaan (eräissä) kouluissa, sitä on myös sensuroitu enemmän kuin kenties mitään amerikkalaista kirjaa. Se on edelleen kielletty joissakin osavaltioissa. Siis kielletty. Siis Yhdysvalloissa. (Kai Ekholm: Kielletyt kirjat 1996. ss122-123.)
    Steinbeck ennusti hyvin pätkätöiden tulemisen normaalikäytännöksi. Mutta mitäpä tuo asia meitä liikuttaisi...

    VastaaPoista
  2. Kolehmainen,

    luonnollista on, ettei kirjaa kaikissa piireissä ole hyvällä katsottu.Voisi ajatella, että kirjan tapahtumat olivat alkusävelet myöhemmälle kehityskululle 50-luvun Mccarthyn "kommunistivainoineen", joissa Neuvostoliiton pelkoa käytettiin tekosyynä työväen edelleen hiljaisiksi saamiseen. Jatkossa järjestäytynyt rikollisuus auttoi työnantajapuolta, ottamalla ammattiyhdistykset laajalti haltuunsa.

    Del Monte-nimisen kalifornialaisen hedelmäyrityksen myöhemmät vaiheet kovine otteineen mm. Etelä-Amerikassa ovat surullisen kuuluisia.

    Pätkätöiden lisäksi kirjassa lienee aika runsaasti tätäkin päivää koskevia teemoja: ilmasto-ongelmat, työttömyys, siirtolaisuus ym.

    VastaaPoista
  3. Hieman mainitsen myös suomennoksesta, vaikka käytössäni ei ole ollut alkukielistä kirjaa, joitain englanninkielisiä internet-tekstejä olen vilkaissut.

    Suomennoksen on tehnyt Alex Matson, pääosin varmasti hyvin ja kirjan voiman tavoittaen, mutta joitain asioita silmiin tökkää. Osittain kysessä saattaa tietysti olla kielen muuttuminen suomennoksen ajoista.

    Kirjan keskeisen lauseen hän on suomentanut näin: "Kansan sielussa kasvavat ja kypsyvät vihan hedelmät, kypsyvät viininkorjuuseen." Kun hän on kääntänyt kirjan nimeen viinrypäleet hedelmiksi, tulisi lauseen johdonmukaisesti päättyä: "...kypsyivät hedelmänkorjuuseen".

    Aika oudoilta tuntuvat kirjassa esiintyvät "varanimismiehet" ja "vallesmannit". Onko niin, ettei seriffi tai varaseriffi (deputy) sanat olleet meillä vielä yleisesti tunnettuja? Minä laitoin alustukseen kylmästi tuon "varaseriffin".

    Oklahomalaisista ainakin alunperin haukkumasanana käytetty nimitys "okie" on Matsonilla muodossa "okielainen". Tuntuu minusta tönkölle.

    Sitten on näitä pieniä: miksi esimerkiksi saarnaaja Casyn nimi on täytynyt muuttaa Caseyksi?

    VastaaPoista
  4. Vihan hedelmät teki minuun suuren vaikutuksen, kun luin sen nuorena.

    Myöhemmin olen ajatellut, että ottaen huomioon kuinka herkkä Steinbeck oli kommunistien aivopesulle, niin kyseistä teosta ei ehkä suotta kutsuta myös sosialistisen realismin amerikkalaisversioksi.

    Steinbeck tietysti tunsi Kalifornian ja Oklahoman olot paremmin kuin Suomen, Karjalan ja Venäjän - mutta silti hänen julman typerä yksisilmäisyytensä 1939 on anteeksi antamatonta.

    Lukekaamme tätä hyvää kirjaa siis sillä silmällä, että siinä todennäköisesti kärjistetään asioita tavalla, joka nykypäivän Suomessa johtaisi sakkorangaistukseen kiihotuksesta.

    Sen kuvaamia asioita voi tietysti peilata nykyajan perspektiivissä. Kuljeskelevan kausityöläisen elämä laman kourissa ei ole herkkua.

    Tämä niin kuin sivuhuomautuksena.

    VastaaPoista
  5. Vuosiluvulla 1939 viittaan siis Talvisotaan, en Vihan hedelmiin.

    Steinbeckin mielestä kyseessä oli valkofasistisen sortovaltion raaka hyökkäys rauhaa rakastavaa neuvosto-onnelaa vastaan.

    VastaaPoista
  6. Kyllä noissa kielenkäytön siistimispyrkimyksissä on vinha perä.Esimerkiksi kakkaa ei kai saisi enää sanoa kakaksi, puhumattakaan niistä rumemmista versioista. Tulee sanoa vaikkapa "hukkapäästö". - Tai lahtaria ei saa sanoa lahtariksi, vaan Manager directoriksi tai key account manageriksi!

    Minä tuota Steinbeckin Suomesta erehtymistä ajattelen hänen amerikkalaisuutensa pohjalta. Vaikka talvisota nousi hetkeksi isoihin otsikoihin, sympatiaakin osoitettiin, ei tieto maastamme voinut siellä kummoista olla. Siitä tulee mieleen hiljattain lehdissä esitelty, tuolloinen siellä tehty elokuva talvisodasta, jossa ilmeisesti jodlailtiinkin alppien keskellä.

    Amerikkalaisilla ei tunnetusti ole koskaan ollut maantieto tai toisien kansakuntien historia tietämyksen kärkipäässä. Ajattelen, että Steinbeck yritti Yhdysvaltain sisäisten tapahtumien kautta tulkita muuta maailmaa; siksi siinä silloin surkeasti epäonnistui.

    Tuolloiset näkemyksensä neuvostoliitosta toki myöhemmin myönsi vääriksi.

    En tiedä onko se totta, mutta joskus olen lehdestä lukenut John Waynen lyöneen Gregory Peckia turpiin, kun kuuli että tällä on suomalainen - kommunistimaasta kotoisin oleva - vaimo.

    VastaaPoista
  7. Niin, tarkoitin vain tähän Steinbeckin virheeseen palatessani, että ehkä hänellä on taipumusta intoilla ja liioitella. Mutta kirja on silti hyvä. Tai ehkä siksi.

    Tuota en John Waynesta ole kuullutkaan. Tiesiköhän hän sitten edes, että itsekin esitti suomalaista Vihreissä bareteissa - Thornin Larrya?

    Mitä muuten tulee ulkomaalaisiin, niin eiväthän he ole kiinnostuneita meistä. Eivätkä meistä mitään tiedä ja sen minkä tietävät, sekin on väärinkäsitys.

    Jotenkin meni usko taloustieteilijä Krugmaniinkin, kun hän luuli analyysinsa oletuksissa, että persut on äärioikeistolainen puolue.

    Ei ulkomaalainen voi meitä ymmärtää.

    VastaaPoista
  8. Luulen ettei Wayne suomalaisesta Törnistä mitään tiennyt, ainoastaan amerikkalaisesta Thornesta.

    Steinbeckin isoisä oli Johann Adolf Großsteinbeck Saksasta, myös irlantilaisia sukujuuria hänellä sanotaan olevan. Olisiko isoisän kautta tullut joitain Eurooppa-käsityksiä, jos oli, niin niiden täytyi olla 1800-luvun puolelta.

    Voisivat kai ne ulkomaalaisetkin meitä jotenkin ymmärtää, jos vain viitsisivät/haluaisivat ottaa selvää.

    VastaaPoista
  9. Steinbeckilla on paljon hyviä ja kestäviä teoksia - kuten Tortilla flatin uuslukeminenkin todisti - mutta itse pidin nuorena eniten hänen ajopäiväkirjastaan Matka Charleyn kanssa.

    Itse asiassa tutustuin Henry Milleriinkin samantapaisen matkakirjan - Ilmastoitu painajainen - kautta. Luin sen parikymppisenä ja ajattelin, että mikä helkkarin pösilö tämä tyyppi kuvittelee oikein olevansa. Toki tunsin hänen maineensa, mutta en teoksia ja aatoksia.

    Ihan ärtymyksestä aloin sitten lukea Milleriä ja jossakin vaiheessa se tyyli - tai oikeastaan ajatusmaailma - vain kolahti. Pääsin ikään kuin hänen päänsä sisään, ilkikuriseen tosikkomaiseen sieluun, ja tunsin outoa sukulaisuutta.

    Harva nykyään ajattelee tai tietää, kuinka nykyaikainen hahmo Miller oli. Oikea down shiftauksen edelläkävijä, cityviheraatteen esipappa.

    VastaaPoista
  10. Tuo "Matka Charlyn kanssa", siitä on todella kauan kun sen olen lukenut, enkä muista siitä juurikaan mitään. Taidan jossain välissä ehdottaa Iinekselle, että siitä alustuksen tekisin. Eihän täällä vielä ole kuin kaksi Stenun kirjaa, hänhän kuitenkin teki niitä enemmän!

    VastaaPoista
  11. Olen lukenut Matka Charleyn kanssa muinoin opinnoissani, kuten tämän Vihan hedelmätkin, jonka olen nähnyt myös elokuvana. En muista tarkasti kumpaakaan kirjaa, kuten en muistanut Ystävyyden talonkaan yksityiskohtia. Y.t. kannatti kerrata, mutta tuo Vihan hedelmät -painos sattui olemaan minulle liian pientä pränttiä, jokin turhan pieni pokkarisarja. Elokuvana voisin katsoa uudelleen, mutta ei näkynyt olevan dvd:näkään minkään kaupan hyllyillä.

    VastaaPoista
  12. Olen Tapsan kanssa samaa mieltä siitä, että Steinbeck oli ehkä liiankin tohkeissaan "Vihan hedelmien" kanssa. Poliittinen näkemys paistelee läpi monin paikoin.
    Rauhoituttuaan ja saatuaan Neuvostoliitosta uusia tietoja hän kirjoitti 1947 "Oikuttelevan bussin", joka on puhtasti amerikkalaisin silmin nähty kuvaus amerikkalaisen unelman toteutumisen vaikeudesta. Kirjassa ei ole "hyviä" AY-miehiä eikä "pahoja" apulaisseriffejä vaan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat tienata leipäpalansa. Päähenkilöillä on myös - kuten kaikilla tavallisilla ihmisillä - seksuaalisia tarpeita ja toiveita. Kirjassa käy samoin kuin oikeassakin elämässä: joku saa ja joku ei.

    VastaaPoista
  13. Vihan hedelmät on ennen kaikkea taideteos. Se ei ole todellisuus, vaan kuva todellisuudesta, kuten Alex Matson sanoi. Sellaisena hyvin tosi. Siihen on mukaan saatettuna tunteet, jotka historian kirjoista eivät käy ilmi.

    Kirja ei siten ole historian oppikirja, vaan romaani. Se on kirjoitettu hyvin tuoreeltaan, tapahtumien edelleen jatkuessa, enimmäkseen Steinbeckin omien henkilökohtaisten havainnointien, kokemusten ja tuntemusten mukaan.

    Se tarkasti ottaen sisältää historiallisia virheitä. Pakolaisten määrä ei ilmeisesti ollut niin suuri kuin Steinbeck kirjassaan kertoo, heidän muuttonsa myös sijoittuu useille vuosille. Minusta näyttää että todellisia siirtolaisten/pakolaisten lukemia on hyvin vaikea esittää, väestönlasku tai tilastot eivät kaikin osin ole luotettavia.

    Suuri osa Kaliforniaan tuolloin muuttaneista ihmisistä ei ollut tomumyrskyjen ja kuivuuden vuoksi maatiloiltaan paenneita ihmisiä, vaan onneaan muista syistä etsiviä ihmisiä, myös erilaisia toimistotyöntekijöitä ym.

    Ankeista ja kurjista Oklahoman oloista lähtöisin olevaksi perheeksi Joadit ovat liian viisaita elämän suurten, ja usein heille aivan uusina tulevien asioiden suhteen. He eivät ole oikeita ihmisiä, vaan heihin on romaanitaiteellisesti koottu erilaisia kohtaloita, elämän, ajatusten ja tuolloisten tapahtumien kirjoa.

    Tomumyrskyt koskettivat hyvin pientä osaa Oklahomasta, ne sijoittuivat sen lisäksi Coloradon, Nebraskan, Kansasin, New Mexicon ja Texasin alueilla vuosina 1935-1938. Sateiden puute toki vaivasi suurempaa aluetta. Oklahomalaisilla oli joka tapauksessa merkittävä osuus Kaliforniaan saapuneista, heistä tuli siellä yhä edelleen merkittävästi vaikuttava alakulttuuri.

    Okieita halveksittiin syvästi 1930-luvun amerikkalaisessa, kalifornialaisessa luokkayhteiskunnassa. He olivat pohjalta olevia ihmisiä, jos ihmisiä ylipäätään ollenkaan. Huonojen olosuhteiden kuvauksissa ei ole liioittelua. Suuret ihmismäärät, suuret työnhakijamäärät olivat romahduttaneet palkat olemattomiin, kuten tällaisessa tilanteessa puhtaassa markkinataloudessa tapahtuu ilman ohjailevaa lainsäädäntöä.

    "Valkokaulustyöntekijät" joutuivat perillä ns. "sinikaulushommiin", entiset "sinikauluksiset" taas luultavasti viljelmille. Kaikkein huonoimmassa asemassa olivat kirjassa kuvatut preeria-alueelta tulleet farmarit.

    ---
    Washingtonin yliopiston professori James N. Gregory on tehnyt näistä tutkimuksen "American exodus", joka ilmestyi vuonna 1989.
    ---

    Halukkaille on internetkin täynnänsä näihin asioihin liittyviä englanninkielisiä tekstejä, mm. hakusanoilla "grapes of wrath truth"
    --

    Huomasin että jotenkin aivoni olivat menneet solmuun käyttäessäni sanaa "varaseriffi", apulaisseriffejähän ne, kuten Kolehmainen sanoi.
    ---

    Iines kiltti, pyyhkisitkö nuo yritelmäni ennen kirotuvihreiden vähentämistä, pois.

    VastaaPoista
  14. Preeria-alueilta Kaliforniaan saapuneista 15% oli oklahomalaisia. He olivat valkoihoisia "punaniskoja", joita juntteina pidettiin.

    Okie oli alunperin pilkkasana, vielä 1960-luvulla amerikkalaisen country-musiikin suurnimi, Merle Haggard, heitä hieman irvaili vanhoillisuudestaan kappaleessaan "Okie from Muskogee", hippiaikoja kun elettiin.

    Kappaleesta tuli välittömästi maanlaajuinen hitti, myös oklahomalaisten parissa.

    We don't smoke marijuana in Muskogee;
    We don't take our trips on LSD
    We don't burn our draft cards down on Main Street;
    We like livin' right, and bein' free.

    I'm proud to be an Okie from Muskogee,
    A place where even squares can have a ball
    We still wave Old Glory down at the courthouse,
    And white lightnin's still the biggest thrill of all

    We don't make a party out of lovin';
    We like holdin' hands and pitchin' woo;
    We don't let our hair grow long and shaggy,
    Like the hippies out in San Francisco do.

    And I'm proud to be an Okie from Muskogee,
    A place where even squares can have a ball.
    We still wave Old Glory down at the courthouse,
    And white lightnin's still the biggest thrill of all.

    Leather boots are still in style for manly footwear;
    Beads and Roman sandals won't be seen.
    Football's still the roughest thing on campus,
    And the kids here still respect the college dean.

    We still wave Old Glory down at the courthouse,
    In Muskogee, Oklahoma, USA.

    VastaaPoista
  15. Minua hieman oudoksuttaa tämä "poliittisuuden" tai tietyn poliittisen värin korostaminen kirjojen kohdalla, kun niistä puhutaan. En muista koskaan miettineeni Steinbeckin poliittista väriä.

    Yhdyn tuohon, että kirja on taideteos, ja sellaisenaan itsenäinen elämyksen tai kritiikin kohde. Ei teoksesta saa irrottaa näkemyksiä, joita arvostellaan sellaisiksi tai tällaisiksi! Ne vain ovat osa kirjan kudelmaa, niitä kirjailija kuvaa.

    VastaaPoista
  16. Riku jatkaa ansiokasta analyysiaan, mukava lukea.

    En minäkään aiemmin ikinä ajatellut sen kummemmin Steinbeckin poliittisuutta, muuta kuin että hän oli kaikkien suurten taiteilijoiden tavoin köyhien puolella.

    Siihen aikaan kun Steinbeckiä luin enemmän, ajankohta oli muutenkin täynnä poliittiseksi luonnehdittavaa kirjallisuutta - vaikkapa Pohjantähdestä alkaen ja Salaman kautta Päätaloon päätyen.

    Onhan Päätalonkin kirjat nimenomaan köyhälistö- ja kurjalistokuvauksia, vaikkei niissä tiedostavaa punaväriä juuri olekaan.

    VastaaPoista
  17. Vuonna 1929 tapahtui New Yorkin suuri pörssiromahdus, joka syöksi koko maailman talouden kurjuuteen.

    Kun mainitsin "erilaisista syistä onneaan etsineet pakolaiset", tulee ymmärtää, että maassa oli suurta hätää, nälkä oli kaiketi ylseisin syy Yhdysvaltain sisäiseen muttoliikkeeseen.

    Toipumista alkoi tapahtua 30-luvun puolen välin paikkeilla, mutta kokonaan lama ei hellittänyt ennen toista maailmansotaa. Sodan vaikutuksista talouteen ei olla yksimielisiä, jotkut väittävät sen olleen piristysruiske, pommit menivät hyvin kaupaksi ja niitä valmistettiin paljon.

    Yhdysvaltain presidentin, Franklin Delano Rooseveltin New Deal (1933-36) oli radikaali ohjelma laman voittamiseksi.

    Valtion ivestoinnit, monenlaiset sosiaaliturvan parantamiset, minimipalkat, työttömyysvakuutukset, ammattiyhdistysten suosiminen jne. olivat tärkeät tekijät tilanteen parantumisessa.

    New Deal oli epäilemättä konservatiivipiirien mielestä kammottavaa kommunismia, vielä tänä päivänäkään eivät oikeistolaiset taloustieteiljät juuri sen arvoa myönnä, haitalliseksi monin osin väittäävät.

    Luultavasti New Deal oli se ohjelma, jonka ansiosta Yhdysvallat vältti sosialismin, kansa kun oli nälkäistä ja raivoissaan; vihan hedelmät olivat kypsyneet.

    VastaaPoista
  18. Yksi osoitus ihmisten mielialoista olivat erilaiset 30-luvun alussa toimineet pankkiryöstökoplat, Dillinger ym.- ja ihmisten suhtautuminen heihin.

    Voi olla tämän päivän näkövinkkelistä hieman outoa, että olivat suuria kansallissankareita, vaikka toisinaan jonkun toimiaan häirinneen poliisin tai pankkivirkailijan hengiltä päästivät.

    Ihmiset hurrasivat, kun lehtien etusivut olivat täynnä onnistunutta ryöstöä: "Siitäs saivat omaa lääkettään; roistoilta veivät!"

    VastaaPoista
  19. Koko maasta tuskin olisi ilman New Dealia tullut sosialistista, mutta kommunismi olisi epäilemättä noussut jonkinlaiseksi tekijäksi ja juurruttanut asemansa.

    Kuriositeettina mainittakoon, että kommunistinen puolue siellä yhä edelleen on, kannatus lienee vähän vaatimatonta vaatimattomampaa. Puolue sai tukea neuvostoliitosta aina 90-luvun alkuun asti.

    Pitkäaikainen puheenjohtaja aina v.2000 kuolemaansa asti oli, kuinkas ollakaan, Yhdysvalloissa suomalaisille vanhemmille syntynyt Gus Hall (Arvo Kustaa Hallberg!) Useammin kuin kerran oli presidenttiehdokkaanakin - ei aivan tärpännyt!

    VastaaPoista
  20. Eikös 30-luvulla vallinnut Amerikoissa yleensäkin iloinen ilmapiiri? Ihmiset hurrasivat vähän sille sun tälle?

    Itselleni on ainakin jäänyt kaikesta lukemastani ja näkemästäni kuva 30-luvun ihmisistä, jotka hymyilivät aina ja ihailivat ihmisiä, jotka pärjäsivät, vaikka sitten pankkeja ryöstäen. Naiset shinglasivat itselleen polkkatukan ja saksivat helmansa lyhyiksi ja pistivät tanssiksi pitkä pillitupakka suussa.

    VastaaPoista
  21. Yhdysvalloissa polkkatukat, charlestonin tanssiminen ja iloisuus taisivat olla 1920-lukua. Pörssiromahdus -29 muutti kaiken: pillitupakat vaihtuivat sätkiin ja hameet säkkeihin, tanssi oli tepastelua työttömyysjonon pakkasessa.

    VastaaPoista
  22. Höh. Mikäs se iloinen 30-luku sitten oli?

    VastaaPoista
  23. Kaipa se sitten oli Yhdysvalloissa tuollaista Steinbeckin kirjassaan kuvaamaa, Saksassa Aatun valtaan nousu ja meillä yleistä poliittista sekasortoa.

    VastaaPoista
  24. 20-lukuun nämä Iineksen kertomat polkkatukkaiset ja pillitupakka suussa tanssivat neitoset yleensä yhdistetään. Niihin aikoihin Hemingwayn kirjallinen amerikkalaissiirtokunta juhli Pariisissa, se kuuluisa kadotettu sukupolvi.

    30-luvulla soivat jo marssin tahdit ja katukivet kilkkasivat. Lähestyvä suursota aiheutti kyllä meilläkin nousukauden, kun puuta meni kaupaksi.

    Tosin Pariissa amerikkalaissiirtokunta juhli edelleen, mutta nyt riettaammissa merkeissä, Millerin ja Durrellin tahdissa. Suomessa kirjallinen kulttuuri jakautui, toiset kulkivat oikeaan, toiset kiilasivat vasempaan.

    VastaaPoista
  25. Myös 30-lukuun on yhdistetty adjektiivi "iloinen", niin että iloisesta 30-luvusta on tullut jopa käsite - huolimatta pörssiromahduksesta ja lamasta ja diktaattorien valtaannousuista.

    On mahdollista, että tämä "iloinen 30-luku" on historiaperspektiivissä taaksepäin katselun tulosta ja vertautuu sitä seuraavaan sodan aikaan. Se on tulevaan verrattuna vielä mennyttä maailmaa, iloista vuosikymmentä huolimatta puutteesta. Sodan kauhea järkytys ei vielä koskettanut eikä muokannut ihmismieliä.

    Google-haulla löytyy paljon tietoa iloisesta kolmikymmenluvusta. Tuo muoti, jota kuvailin, saattaa olla kyllä jo 20-luvulta.

    VastaaPoista
  26. Tässä vähän iloisen 30-luvun svengiä. Tätä ilmapiiriä ajoin takaa.

    VastaaPoista
  27. Vähän minä sitä ajattelinkin, että sinulla hymy oli suupielissä, kun 30-luvun iloisuutta puolustelit. Googletin "iloinen 30-luku", löytyi montakin sivua, mm. jonkinlainen lifestyle -blogi".

    Menneisyys on siitä kiitollinen muisteltava, että sieltä voi aina halutessaan muistaa vain parhaat puolet.

    VastaaPoista
  28. Minäpä googletin myös, vieläpä sitaateissa eli piti löytyä koko sanarimpsu ja tässä tulos:

    "iloinen 20-luku" - 2460 osumaa
    "iloinen 30-luku" - 24 osumaa

    On tietysti luonnollista, että kun aikaa kuluu niin sanonnatkin muuttuvat ja sekaantuvat.

    Minun mielikuvissani 20- ja 30-luvun ero on sama kuin 60- ja 70-luvun.

    VastaaPoista
  29. En halua kiistää 20-luvun "onnelllisuutta", enkä tietenkään nettihakutulosten suurta enemmistöä.

    Minulla vain on vankkumaton mielikuva siitä, että julkisessa keskustelussa varsinkin Suomessa 30-luku koettiin iloisena ja toiveikkaana vuosikymmenenä huolimatta maailman lamasta.

    Mielenkiintoinen on mm. säveltäjä Kari Rydmanin muistelus iloisesta 30-luvusta.

    30-luku oli myös jazzin ja iloisen svengin vuosikymmen. Se että on ollut lama ja yleinen talouden kriisi, ei yksin määrää ihmisten tuntemaa onnellisuutta. Ihminen on osannut iloita myös, vaikka pörssi onkin romahtanut.

    VastaaPoista
  30. Jonkin verran epäonnistunutta on tietenkin niputtaa kokonainen pitkä vuosikymmen yhteen. Ilmeisesti taloudelliset olot olivat parantuneet aika nopeasti.

    Seuraava vuosikymmen (vaikka talvisota alkoikin hitusen ennen) tarkoitti sotaa, ruokapula oli kova, säännöstely taisi jatkua 50-luvun alkuvuosille (-54?) Kyllä sellaisessa menneitä haikailee, monet edesmenneetkin olivat vielä hengissä.

    VastaaPoista
  31. Ja sivuseikkahan tämä 30-luvun myös iloinen ilme tässä toki on.

    Kirjan kannalta 30-luvun taloudellinen puoli on tietenkin merkittävä ja tosi.

    VastaaPoista
  32. Suomessahan 20-luku ei ollut mitenkään iloinen, vaan veljessodan haavat olivat vielä auki ja itsenäisyys nuori ja uhanalaineen.

    Toisaalta nuoriso kuten Tulenkantajat halusivat avata ikkunat Eurooppaan eli tuulettaa tunkkaista ilmapiiriä kansainvälisillä kulttuurivirtauksilla.

    30-luvulla ilmapiiri kiristyi entisestään, kun luettiin Lapuan lakia ja saarnattiin Idän onnelasta. Kansa jakautui uhkaavasti. Oikeastaan vasta vuosikymmenen lopun talousnousu ja 1936 alkanut ns. punamulta-hallitusten aika rauhoitti ja yhdisti kansaa.

    Punamullassahan oli kyse poliittisen maltillisen keskustan - maalaisliiton ja demarien - vallanpidosta, jossa äärisuunnat onnistuttiin hillitsemään.

    Ikävä kyllä sen kehityksen katkaisi maailmansota, mutta se jatkui sitten ns. aseveli-hallitusten muodossa ja myöhemmin konsensuksena ja tupoina.

    Nytkin pinnan alla poliitikkojen yhteisymmärrys on todennäköisesti paljon suurempi kuin miltä näyttää. Suunsoitolla haetaan ääniä ja pelataan mediapeliä.

    Näkeehän sen siitä täydellisestä osien vaihdosta, jonka kepu ja demarit tekivät. Siksihän kepu ei millään halunnut Väyrystä ehdokkaakseen, koska hän on aidosti änkyrä tässä asiassa.

    No, tämä poliittinen katsaus riittäköön, kun maailmassa on iso suru: armastettu johtaja on heittänyt riisikupin nurkkaan.

    VastaaPoista
  33. Tässä on varmaan kyse erilaisista tarkastelupisteistä, jos puhutaan siitä, että 30-luku ei ollut erityisen iloinen, eikä myöskään 20-luku.

    Jos katsoo asioita yhteiskunnallisten poliittisten tapahtumien varjosta, atmosfääri onkin varsin synkeä.

    Kuitenkin 20 - 30-luku oli svengaavan jazzin ja Hollywoodin nousun - jopa glamourin kulta-aikaa. Samoin suomalaisessa kulttuurissa avattiin ikkunoita Eurooppaan ja koko maailmaan, teollisuus terästyi kohisten, auto- ja lentoteollisuus ja jopa koneromantiikka sai jalansijaa. Usko ihmisen kykyyn moninkertaistui. Elintaso nousi, ihmiset keskiluokkaistuivat, maailma kutistui, josta kertoo taiteessa ilmennyt kaukaisten maiden ja asioiden ihailu.

    Koetan siis sanoa, että ihmisen mieli eli sfääreissä, huolimatta menneistä tai olevista traumoista. Iloinen vuosikymmen viittaa siis kulttuuriin ja uskoon ihmisen mahdollisuuksista, yli ankeittenkin aikojen.

    VastaaPoista
  34. Näinhän se on. Kari Rydman taisi mainitakin, että ihmisen mielestä se aikakausi on aina merkityksellinen ja elinvoimainen, jolloin hän itse on ollut nuori.

    Tuo koneromentiikka oli huikeaa. Vertasin sitä kerran eräässä tilaisuudessa silloiseen it-hypetykseen.

    Tässä Mika Waltarin runossa Hispana-Suiza on oikeastaan ihan zeniläistäkin fiilistä, vaikkei siitä mitään tuohon aikaan juuri tiedettykään.

    Huikaisevan taivaan alla
    pitkä, solakkaviivainen auto
    auringonkimaltavin kyljin,
    kärjessä hopeahaikara
    vauhdin supistamin siivin,
    ja valkea tie.

    Vauhtimittarin levoton, hyppivä, numerosarja:
    40 – 60 – 80 – 100 −,
    tuuli ja viuhuva hiekka,
    ulvovassa vauhdissa sulautuen
    kilometrimerkkien lentoon
    ja hopeahaikaran villiin ja kimeään huutoon.

    Länttä kohti! Länttä kohti!
    kaikuvan nummen valkeata, loputonta tietä
    pakenevaa aurinkoa tavoittaen
    maan ja taivaan rajalle,
    jokainen hermo kouristuen
    eteenpäinsyöksymisen mieletöntä ihanuutta.

    Kunnes tuolla puolen ajan ja paikan
    ei enää ole ohjaajaa,
    ei ihmistä,
    vain auringon kultaisten silmien alla
    eteenpäinsyöksyvä auto
    valkealla tiellä,
    metallin laulu
    ja hopeahaikaran huuto.

    VastaaPoista
  35. Katkelma kirjasta, siinä Steinbeck pohtii, mistä ympyrän alkupiste löytyy.


    ”Rakensin talon näillä käsilläni. Oioin vanhoja nauloja saadakseni siihen vuorilaudoituksen. Kattotuolit sidoin paalulangalla tukipylväisiin. Se on minun. Minä rakensin sen. Yritäpäs kaataa – olen pyssyineni tuossa ikkunan takana. Jos tulet vaikkapa vain kovin lähelle, niin jo ammun sinut kuin kaniinin.”

    ”Ei se minun syyni ole. En minä mahda sille mitään. Saan potkut, jos en tee sitä. Ja katsopas tätä – otaksutaan nyt, että tapat minut. Siitä hyvästä sinut hirtetään, mutta jo kauan ennen kuin roikut hirressä, toinen mies istuu traktorissa, ja hän ajaa talosi nurin. Tapat väärän miehen.”

    ”Se on totta”, vuokraaja sanoi. ”Kuka sinulle antoi käskyn? Lähden etsimään. Hänet on tapettava.”

    ”Erehdyt taas. Hän sai määräyksen pankilta. Pankki sanoi: Aja pois nuo ihmiset tai lähde itse.”

    ”No onhan pankilla puheenjohtaja. Sillä on johtokunta. Täytän kiväärin makasiinin ja menen pankkiin.”

    Ohjaaja sanoi: ”Muuan heppuli kertoi minulle, että pankki sai määräyksen idästä. Määräys kuului: Pane maa tuottamaan korkoa, taikka me pannaan pankki nurin.”

    ”Mutta mistä kaikki sai alkunsa? Kenet minä ammun? Minä en aio kuolla nälkään, ennen kuin olen tappanut miehen, joka panee minut näkemään nälkää.”

    VastaaPoista
  36. Vielä katkelmia kirjasta Mika Waltari: Ihmisen ääni - nöyryys intohimoni (toim. Ritva Haavikko, 1978)

    Totta lienee ettei maailma, Eurooppa, koskaan ole ollut yhtä vapaa kuin vallattomalla elämäniloisella 20-luvulla. ---30-luku kaatoi niskaan kylmää vettä. Kieltämättä, mutta 60-luvun uusi polvi on alkanut hahmotella itselleen fantastista kauhukuvaa 30-luvusta. Eihän se elänyt mukana, sen on turvauduttava lähteisiin. Ja ilmestyneet 30-luvun kuvaukset ovat yksipuolisia ja subjektiivisia. Minusta tuntuu, ettei 30-luku, kokonaisuutena ajatellen, sittenkään ihan niin paha ollut kuin jälkeenpäin sanotaan. Lapuan vuosien väkivaltaa ja pulavuosien ahdistavuutta on kylliksi kuvailtu. Siksi yritän mieluummin hakea jotain myönteistä 30-luvusta.

    VastaaPoista
  37. Näkemykset kyseessä olevina aikoina eläneillä ovat tietenkin aina subjektiivisia.

    Rankalla kirjoittamistahdilla itsensä ja vaimonsa, kenraalin tyttären, kuitenkin kohtuullisesti elättäneen keskiluokkaisen kirjailijan näkemykset ovat oletettavasti erilaiset kuin rikkaiden tai köyhien.

    Rikkaat sanoivat: "Fy fan, jag mår satans bra!"

    Runsaslukuinen köyhien ja kurjien ihmisjoukko ei sanonut mitään, yritti vain nälkäänsä ruokaa saada, kuten aina. Eivät neuvostoliittoon halunneet, halusivat ruokaa!

    Aarne Arvonen, viimeinen sisällissodan, v.2009 111-vuotiaana kuollut, veteraani (punaisten puolella) sanoi, ettei hänellä mitään poliittisia näkemyksiä ollut, ruoan perässä joukkoihin meni. Tuo tapahtui tietysti hieman ennen 20- tai 30-lukua.

    VastaaPoista
  38. Nälkä tietysti on Maslowin tarvehierarkian perimmäinen vaikutin, eli elämisen vietti, mutta ei se ahdistus siitä häviä, vaikka perustarpeet tyydytettäisiinkin.

    Eihän meillä esimerkiksi enää kuolla nälkään, vaan syy tyytytämättömyyteen on joku muu. Vaikkapa pankkiirien ja bisnesmiesten ahneus. Saatana.

    Ihminen on aina tyytymätön, oli olosuhteet mitkä tahansa. Tässä lähestytään buddhalaisuuden ydintä.

    VastaaPoista
  39. Äskeinen oli tietysti Waltarista, ei Steinbeckista.

    Rakas isoäitini puhui aina kapinasta, ei sisällissodasta tai vapaussodasta - niin se yksinkertaisen ja köyhän väestön parissa käsitettiin.

    VastaaPoista
  40. Meidän koulun yhteiskuntatalouden opettaja taas puhui aina vapaussodasta, oppilaillekin.

    Vaarallista voi olla myös siis historian opetus harhoineen ja hapatuksineen. Pitäisiköhän tämäkin aine lakkauttaa kouluista tai liittää muihin aineisiin?

    Joskus, kun on huonot olot, syntyy kansassa synnillistä ilonpitoa. Ehkä em. vuosikymmenten "iloisuus" ja svengit olivat osittain tätä todellisuudesta irtaumisen halua?

    VastaaPoista
  41. Meidan koulun opettaja taas ei sanonut mitaan kun sellaista ohjeistajaa ollut, mutta tuohon vihan hedelmiin viitaten, sehan on tata paivaa, eiko romanian romani ole autoineen matkalla keramaan hedelmia(pulloja)
    Mikaan ei siis olekkaan muuttunut, rikkaat ovat olleet rikkaita ja viisaat viisaita, eika tyhmienkaan kohdalla edistysta ole tapahtunut.

    VastaaPoista
  42. Latimeri,

    se meidän yhteiskuntatiedon opettaja oli piinkova porvari ja juuri eläkkeelle siirtymässä.

    Olen samaa mieltä tuosta romaniesimerkistäsi. Näinhän se on, kyllä kyse on elintason turvaamisesta ja parantamisesta molemmissa tapauksissa. Maailma ei ole näiltä osin muuttunut.

    VastaaPoista